Blogimme julkaisee Joni Krekolan arvion teemanumerosta: Victims and survivors of Karelia. Journal of Finnish Studies, Special Double Issue, Vol. 15, Numbers 1 & 2, November 2011.
Punaiseen Karjalaan päätyneiden amerikansuomalaisten kohtalo kahden järjestelmän uhreina sykähdyttää yhä. Alun alkaen siirtolaiset lähtivät etsimään kohennusta elämäänsä lännen kultamailta. Sieltä löytyi useimmille maahanmuuttajien raskaita ja likaisia töitä. Kun kapitalismi yskähteli maailmanpulan aikaan, sosialismin rakentaminen neuvostojen maassa houkutti tuhansia suomalaistaustaisia siirtymään idän ihmemaahan. Paikan päällä selvisi pian, että unelma paremmasta elämästä oli jälleen romuttunut.
Journal of Finnish Studies -aikakauskirjan teemanumero Yhdysvaltain ja Kanadan suomalaisten Karjalan-kuumeesta on tuhti ja tieteellisesti kunnianhimoinen kokonaisuus. Kanadalaisten, suomalaisten ja venäläisten historiantutkijoiden artikkelit lähestyvät aihetta monipuolisesti ja välttäen yksinkertaistavia selityksiä. Kirjoittajat tuntuvat kunnioittavan tutkimuksen kohteena olevia ihmisiä, jotka helposti tulkitaan ideologian sumentamiksi utopisteiksi: yleensä päätös lähteä punaiseen Karjalaan oli ankarissa olosuhteissa tehty rationaalinen valinta.
Siirtolaistutkimuksessa on tapana erotella vetäviä ja työntäviä tekijöitä, jotka ovat johtaneet muuttopäätöksiin. Karjalan-kuumeessa työntäviä voimia olivat suuren lamankauden aiheuttama massatyöttömyys, joka kohteli kaltoin varsinkin siirtolaisyhteisöjä. Monet suomalaiset olivat Pohjois-Amerikassa työnantajien inhoamia ammattiyhdistysaktiiveja, lakonlietsojia ja kommunisteja. Puolet Kanadan kommunistisen puolueen jäsenistöstä oli 1920-luvun puolivälissä suomalaistaustaisia. Osa poliittisista rettelöitsijöistä (700 suomalaista) yksinkertaisesti karkotettiin Kanadasta kovempien aikojen koitettua. Työvoimapulasta kärsinyttä Neuvostoliittoa kapitalismin lama ei hetkauttanut: ammattitaitoiset työläiset toivotettiin tervetulleeksi punaiseen Karjalaan 1930-luvun alussa.
Amerikansuomalaisella vasemmistolehdistöllä oli tärkeä rooli Karjalan-kuumeen syntyvaiheessa. Neuvostoliiton kehityksestä ja mahdollisuuksista kirjoitettiin innostuneesti, eivätkä paluumuuttajien realistisen katkerat kuvaukset saaneet palstatilaa. New Yorkiin ja Torontoon perustetut rekrytointikeskukset organisoivat värväyksen. Kuume ei hellittänyt, vaikka osa lähtijöistä palasi pian maitojunalla takaisin. Värväykseen liittyi propagandaa ja katteettomia lupauksia, joilla ei kuitenkaan voi selittää koko ilmiötä. Pohjois-Amerikasta työntävät sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät olivat vähintään yhtä voimakkaita kuin Karjalaan vetävät poliittisemmat voimat.
Suomalaisten nostaminen Karjalan johtoon oli edellytys ammattitaitoisen amerikansuomalaisen työvoiman värväämiselle. Päätöksen tehtiin 1930-luvun alussa Moskovan keskuksessa, mutta ongelmia aiheutti se, että niiden takana seisoivat vilpittömästi vain Skp-johtajat. Kun heidän asemansa Karjalan johtajina sittemmin kyseenalaistettiin, lakkasi myös amerikansuomalainen siirtolaisuus.
Siirtolaiset joutuivat punaisessa Karjalassa sopeutumaan alkukantaisiin olosuhteisiin: pääkaupunki Petroskoi oli likainen syrjäkylä, jonka kadut olivat päällystämättömiä ja harvoin valaistuja. Tulijoille osoitetut asumukset olivat alkukantaisia parakkeja, joissa yhdessä huoneessa saattoi asua useampi perhe. Asuntopula oli yksi neuvostomaan teollistamisvaiheen pullonkauloista, eikä ongelmaa kyetty ratkaisemaan, vaikka surkeista oloista raportoitiin päättäville elimille. Kun tulijat ymmärsivät byrokratian tehottomuuden, he rakensivat itse omat talonsa, joita on sittemmin arvostettu esimerkiksi Petroskoin laadukkaimpina. Keskitetty ravinnon jakelu, säännöstely ja ruoan surkea laatu oli toinen suuri järkytys: ateriat unelmien maassa eivät vastanneet edes amerikkalaisen työttömän päiväannosta.
Kulttuurisokki oli niin kova, että osa tulijoista häipyi saman tien Suomeen tai takaisin rapakon taakse. Siksi arvokkaan työvoiman sopeutumista koviin olosuhteisiin pyrittiin helpottamaan. Ravintoannokset olivat paikallisille räätälöityjä kiintiöitä suurempia ja ulkomaalaisia varten oli oma kauppansa (Insnab), josta sai – tai olisi pitänyt saada – vaatimattomia mutta kuitenkin laadukkaampia tuotteita. Etuoikeutettu asema aiheutti luonnollisesti kaunaa paikallisten keskuudessa.
Amerikansuomalaiset olivat tulleet rakentamaan punaista Karjalaa, ja heidän panoksensa olikin merkittävä esimerkiksi metsätyömenetelmien kehittämiselle ja tietyille työpaikoille kuten Petroskoin suksitehtaalle. Siirtolaiset valittivat ankeita olojaan mutta toisaalta panivat merkille aidon työinnostuksen ja neuvostomaan teollistamisvaiheen tekemisen meiningin, joka ei aina ollut pelkkää Stalinin propagandaa. Mutta kun raataminen ei tuottanut kohentuvaa elintasoa, ideologia oli totisesti koetuksella.
Periaatteessa myönteinen suhtautuminen Neuvostoliiton ulkomaalaisiin alkoi muuttua 1930-luvun puolivälissä, mistä alkaen myös maasta poistuminen alkoi hankaloitua. Turvallisuusviranomaiset olivat suhtautuneet ulkomaalaisten värväämiseen alun alkaen vastahakoisesti. Pikkuhiljaa epäilys alkoi kohdistua kaikkiin rajaseutujen vähemmistökansallisuuksiin, mukaan lukien suomalaiset. Irina Takalan kirjoittama artikkeli ”ison vihan” osumisesta amerikansuomalaisiin on kokoelman tarkimmin dokumentoitu osuus, jossa käydään läpi terroriaaltojen mielivaltaisuus. Stalinin terrori perustui turvallisuuselin NKVD:n määräämiin etnisiin kiintiöihin, joita paikalliset viranomaiset Karjalan tapauksessakin pyrkivät vielä korottamaan. Ihmisiä katosi – osa lopullisesti, osa vuosiksi vankileirien saaristoon – ja sekä suomalaiset että amerikansuomalaiset yhteisöt lamaantuivat. Karjalassa vaikutti 1930-luvun loppupuoliskolla noin 4500–5000 pohjoisamerikkalaista siirtolaista, joista 739:n (15 %) on todistettu saaneen tuomion terrorivuosina. Amerikansuomalaisten osuus kaikista punaisen Karjalan suomalaisista terroriuhreista on niin ikään 15 prosenttia.
Karjalan-kuume päättyi, kun neuvostomaan portit suljettiin ulkomaalaisilta. Punaiseen Karjalaan kadonneiden amerikansuomalaisten dramaattiset kohtalot unohtuivat vuosikymmeniksi. Maineenpalauttamisiinkin ryhdyttiin vasta 1980-luvulla, kun Neuvostoliitto jo natisi liitoksissaan. Vaikeneminen ei tietenkään ole ihme, sillä stalinismi kohteli Amerikan emigrantteja paljon pahemmin kuin kapitalismi konsanaan.
Kaikkein tulisieluisimmat lähtivät Amerikoista neuvostomaahan jo 1920-luvun alkupuolella. Mikko Ylikangas kertoo artikkelissaan amerikansuomalaisten perustaman Kylväjä-kommuunin hämmästyttävän tarinan. Kylväjä nousi kuin tyhjästä Donin alueen loppumattomille aroille ja kelpasi jo muutaman vuoden kuluttua malliksi paikallisille viljelijöille. Kommuunissa pyrittiin puhdasoppiseen kollektiiviseen neuvostoelämään: kaikki oli yhteistä, tuotto kerättiin pääasiassa yhteiseen rahastoon ja kullekin jäsenelle jaettiin hyödykkeitä hänen tarpeidensa mukaan. Pian jouduttiin siirtymään kannustavampaan palkkaukseen, sillä ihanneyhteisössä oli aina toisten työstä hyötyjiä. Uskoa koettelivat myös satovaihtelut, vitsaukset kuten malaria sekä paikallisten vastahankainen suhtautuminen mutakuopista kukoistukseen kohonneisiin utopisteihin.
Menestystä selitti läntisen maatalousteknologian taitava hyödyntäminen sekä pienyhteisön jakama arvopohja: Kylväjän työläiset olivat itse valinneet elämäntapansa ja todistaneet sen toimivuuden. Siksi päätös hylätä mallikelpoinen kommuuni vuosikymmenen lopussa ja siirtyä uuteen yhteisöön punaiseen Karjalaan kummastuttaa. Irtioton taustalla oli kulttuurisia syitä, sillä kielitaidottomuus eristi Kylväjän väen ympäröivästä neuvostoyhteiskunnasta. Uusi yritys Hiilisuolla Petroskoin kupeessa saatiin myös toimimaan, kunnes onni kääntyi samanaikaisesti bolshevikkien kansallisuuspolitiikan kanssa. Hiilisuon lehmikarja kuoli myrkytykseen, mikä valpastutti paikalliset turvallisuuselimet. Terrori niitti sittemmin synkkää satoaan myös mallitilalla.
Journal of Finnish Studies -erikoisnumeron vahvuus perustuu artikkelien laatijoiden vankkaan ammattitaitoon. Markku Kangaspuron ja Samira Saramon toimittama kokonaisuus muodostaa jouhevasti etenevän kaaren, jonka kaikki osat puolustavat paikkaansa; artikkeleissa ei ole häiritsevää päällekkäisyyttä. Tutkimusten lähdepohja on monipuolinen ja tutkijain ote kriittisen vertaileva. Teemanumeron sisältö totisesti antaa katetta lehden takasivun luonnehdinnalle Karjalan-kuumeesta yhtenä ”20. vuosisadan suurimmista inhimillisistä tragedioista”. Tarina on surullinen mutta samalla kansallisesti tärkeä osa sekä Suomen, Yhdysvaltain ja Kanadan että Venäjän historiaa.
Joni Krekola
