Hannu Soikkanen: Sosialismin tulo Suomeen. Ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. Werner Söderström, Porvoo 1961. 448 s. + kartta.

Yli puoli vuosisataa sitten ilmestynyt Hannu Soikkasen Sosialismin tulo Suomeen on edelleen ylittämätön perusteos suomalaisen työväenliikkeen varhaisvaiheista. Soikkasen väitöskirjan tulkinnat ovat ajan saatossa osoittautuneet niin kestäviksi, ettei kukaan toinen tutkija ole uskaltautunut vakavasti haastamaan hänen rakentamaansa kuvaa sosialismin läpimurrosta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa.

Kun Soikkasen väitöskirja julkaistiin vuonna 1961, ravisteli yhteiskunnallisen ilmapiirin muutos näkyvästi suomalaista historiankirjoitusta. Väinö Linna oli vastikään ilmestyneissä Täällä Pohjantähden alla -romaaneissaan (1959, 1960, 1962) heittänyt historioitsijoille haasteen luodatessaan suomalaisen torpparikysymyksen kärjistymistä ja kansakunnan ajautumista sisällissotaan. Historioitsijoista haasteeseen vastasi Viljo Rasila torpparitutkimuksellaan (1961) mutta myös Soikkanen, jonka tutkimus itse asiassa käy kiintoisaa vuoropuhelua Linnan ja Rasilan historiantulkintojen kanssa eritellessään torpparien roolia työväenliikkeessä ja sosialismin vetovoimaa ruohonjuuritasolla.

Soikkanen saattoi tukeutua tulkinnassaan myös varhaisempiin esikuviin, kuten vuonna 1912 julkaistuun Jaakko Forsmanin tutkielmaan Mistä syystä sosialismi levisi Suomen maalaisväestön keskuuteen? Jo Forsman painotti, ettei työväenliikkeen vetovoimaa voinut selittää ylimalkaisesti sosialistien häpeilemättömällä agitaatiolla tai maalaisväestön sivistymättömyydellä. Hänen mukaansa sosialismin leviämisen edellytyksinä olivat pikemminkin venäläistämistoimien aiheuttama esivaltauskollisuuden rapautuminen 1900-luvun taitteen routavuosina sekä maatalouden kaupallistumisen syventämä luokkajako.
Toisen selkänojan Soikkaselle tarjosi Y. K. Laineen 1940-luvulla kirjoittama Suomen poliittisen työväenliikkeen historia -trilogia. Laineen teossarja edustaa tosin lähinnä työväenliikkeen kärkiryhmään keskittyvää poliittista tapahtumahistoriaa, kun taas Soikkasen tutkimuksen näkökulma on huomattavasti laajempi. Poliittisen historian ohella Soikkanen lähestyy työväenliikkeen leviämistä myös vahvasti aate- ja sosiaalihistoriallisesta vinkkelistä. Työväenpuolueen kärkiryhmän ohella Soikkanen luotaa laajasti liikkeen kenttätasoa sekä huomioi ammattiyhdistysliikkeen ja työväen kulttuuritoiminnan. Liikkeen ulottuvuuksista oikeastaan vain osuustoiminta jää Soikkaselta käsittelemättä.

Soikkasen erityisenä ansiona on se, että hän ilmeisen tietoisesti välttää tarkastelemasta työväenliikkeen varhaisvaihetta vuoden 1918 tirkistysaukosta. Toisin kuin monet muut tutkijat, hän ei siis tulkitse 1900-luvun alkuvuosien tapahtumia enteinä sisällissodan väkivaltaisuuksista. Tutkimus päättyy sosiaalidemokraattien menestykseen vuoden 1907 eduskuntavaaleissa eli tilanteeseen, jossa ajautuminen veriseen sisällissotaan näytti kaikkea muuta kuin vääjäämättömältä vaihtoehdolta.

Kansansivistystyö ja ”wrightiläisyys” sosialismin pohjustajina

Soikkasen teos jakautuu viiteen lukuun, jotka ovat keskenään väljästi kronologisessa järjestyksessä. Periodisoinnin rajapyykkeinä ovat vakiintuneeseen tapaan työväenpuolueen perustaminen 1899, suurlakko 1905 ja eduskuntavaalit 1907.

Teoksen ensimmäinen luku on taustoittava. Se hahmottaa yhteiskunnallista ja henkistä maaperää 1800-luvun lopun Suomessa. Soikkanen käy läpi elinkeinorakenteen, vanhan sääty-yhteiskunnan ja uskonnollisuuden, liberalismin sekä kielikysymyksen vaikutusta suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen. Huomioiduksi tulee myös 1800-luvun loppupuolen kirjallisen realismin merkitys sääty-yhteiskuntaan kohdistuneen kritiikin ja työväenkysymyksen esiin nostamisessa.

Taustoittavaan lukuun Soikkanen sijoittaa myös ns. wrightiläisen työväenliikkeen levittäytymisen Suomeen 1880-luvulta alkaen. Wrightiläisyys sai nimensä tehtailija Viktor Julius von Wrightin mukaan ja viittasi säätyläisten käynnistämiin työväenyhdistyksiin, jotka oli tarkoitettu työnantajien ja työläisten yhteisiksi järjestöiksi. Soikkanen tulkitsee wrightiläisen kauden työväenyhdistykset selvästi erillisiksi sosialistisesta järjestäytymisestä. Hän kuitenkin korostaa, että vaikka wrightiläisen liikkeen henkisten johtajien tarkoitus oli estää sosialismin juurtuminen Suomeen, liikkeen muodostama organisaatio ja sen esiin nostamat yhteiskunnalliset kysymykset rakensivat osaltaan perustaa sosialismin leviämiselle. Soikkasen tulkinnassa wrightiläisyys näyttäytyy tosin ehkä yhtenäisempänä ”liikkeenä” kuin se todellisuudessa olikaan. Voi nimittäin kysyä, missä määrin lukuisat 1880–1890-luvuilla perustetut paikalliset työväenyhdistykset itse asiassa jakoivat samat aatteelliset lähtökohdat tai yhdenmukaisen jäsenrakenteen.

Soikkanen nostaa keskeisiksi 1800-luvun lopun yhteiskunnallisen murroksen taustavoimiksi kansakoulun ja kansansivistystyön, joka kohdistui erityisesti maaseutuväestöön. Tämä sivistystyö jatkui myös venäläistämiskaudella, jolloin kansanvalistajat katkoivat siipiä torppariväestön keskuudessa levinneiltä maanjakohuhuilta. Viitatessaan maanjakohuhuihin Soikkanen uusintaa tulkintaa, jonka mukaan huhut olivat venäläishallinnon aktiivisesti levittämiä (s. 21). Tämä tulkinnan perustana on sivistyneistön vuodesta 1899 alkaen aktiivisesti levittämä ”vastahuhu”, jolla pyrittiin tukahduttamaan maanjakohuhut (ks. Peltonen 1992, 263.). Sivistyneistön vastahuhu omaksuttiin laajasti totena myös suomalaisessa historiankirjoituksessa, vaikka väitteelle kenraalikuvernööri Bobrikovin hallinnon aktiivisesta pyrkimyksestä lietsoa huhuja ei löydy näyttöä muista lähteistä. Väitettä ovat toistaneet monet tutkijat Soikkasen jälkeenkin. Soikkasen väitöskirjan kanssa samana vuonna ilmestyneessä Rasilan torpparitutkimuksessa kuitenkin jo kyseenalaistetaan sivistyneistön levittämä tulkinta ja perustellaan maanjakohuhujen leviämistä enemmän tilattoman väestön omilla poliittisilla motiiveilla. Maanjakohuhujen rooli työväenliikkeen leviämisessä olisi antanut Soikkaselle mahdollisuuksia syvempäänkin pohdiskeluun. Vaikka työväenliikkeen johto tuomitsi huhut yhtä kärkkäästi kuin sivistyneistö, liikkeen agitaattorit epäilemättä osasivat hyödyntää tilattoman väestön maanjakotoiveita tehokkaasti puhunnassaan.

Sosialismin leviäminen ulkomailta Suomeen ja kärkiryhmästä kentälle

Marxilaisen sosialismin opit ja niiden väylät ulkomailta Suomen nousevat polttopisteeseen teoksen toisessa pääluvussa. Soikkanen korostaa suomalaisen työväenliikkeen kärkiryhmän ammentaneen tietonsa sosialismista etupäässä Karl Kautskyn Erfurtin ohjelmasta. Saksan ohella aatteellisten vaikutteiden tärkein tulosuunta oli Skandinavia, mutta Soikkanen viittaa myös eräiden suomalaisten työväenjohtajien Pietarista saamiin aatteellisiin herätteisiin.

Kolmas luku puolestaan keskittyy suomalaisessa työväenliikkeessä 1890-luvulla tapahtuneeseen aatteelliseen murrokseen. Wrightiläisyys väistyi työväenyhdistyksissä radikaalimpien aatteiden tieltä, ja radikalisoituminen johti Suomen työväenpuolueen syntyyn vuonna 1899. Radikalisoitumista kuvatessaan Soikkanen esittelee samalla varhaisen työväenliikkeen kärkiryhmää, joka koostui lähinnä suurimpien työväenyhdistysten johtohahmoista ja työväenlehtien toimittajista. Jo 1890-luvulla liikkeen eturiviin nousivat esimerkiksi Matti Kurikka ja Eetu Salin, joiden aatteellisia ja taktisia valintoja seurataan ansiokkaasti teoksen myöhemmissä luvuissa.

Neljäs pääluku ”Suurlakkoa kohti” syventyy marxilaisuuden leviämiseen suomalaisen työväenliikkeen kärkiryhmässä ja kenttätasolla 1900-luvun ensi vuosina. Tarkastelukohteina ovat sosialismin sovellutukset eri elämänalueille, kuten maatalouteen ja uskontoon. Lisäksi luvussa luodataan lehdistön, kirjallisuuden, suullisen agitaation ja kuulopuheiden roolia työväenaatteen leviämisessä. Näiden teemojen käsittelyä on myöhemmin jatkanut Jari Ehrnrooth (1992) polemiikkia herättäneessä väitöskirjassaan vallankumousoppien välittymisestä Suomen työväenliikkeessä.

Soikkasen tapa rakentaa kertomuksensa tuo selkeästi esiin, että sosialismia ei suinkaan yksinkertaisesti omaksuttu Suomessa ulkomaisten mallien mukaan. Päinvastoin, työväenjohtajat ensin omaksuivat omilla ehdoillaan ulkomaisten teoreetikkojen näkemyksiä ja sitten muokkasivat niitä paikallisiin oloihin sopiviksi.

Työväenjohtajat olivat esimerkiksi hyvin tietoisia työväenliikkeen potentiaalisen kannattajakunnan uskonnollisesta vakaumuksesta, minkä vuoksi sosialismin teoreetikkojen kirkko- ja uskontokritiikki hiipi Suomen työväenpuolueen puolueohjelmiin vähitellen ja varsin peitellysti.

Yhtä vaikeaa oli sovittaa pientilavaltaiseen Suomeen sosialismin teorioita maatalouskysymyksen ratkaisusta. Puhe yhteisomisteisiin suurtiloihin siirtymisestä vetosi huonosti maannälkäisiin tilattomiin, joiden tukeen kohoaminen joukkoliikkeeksi vääjäämättä perustui.

Ongelmallista oli myös marxilaiseen sosialismiin liittynyt kansallisuuden arvon kieltäminen. Monien suomalaisen työväenliikkeen johtajien ajatteluun vaikutti vahvasti fennomanian perintö, minkä vuoksi 1900-luvun alun venäläistämistoimet kuohuttivat heitä yhtä paljon kuin porvarillista sivistyneistöä. Tästä seurasi ”tarve saattaa kansallisuusaate ja sosialismi sopusointuun” (s. 133). Ylipäänsä suhde kansallisuusaatteeseen aiheutti työväenliikkeessä jatkuvaa ja kiivasta rajankäyntiä, joka jatkui pitkään Soikkasen tarkastelujakson jälkeenkin.

Kärkiryhmän aatteellisten pohdintojen ja suuntariitojen ohella Soikkanen hahmottaa sitä, millaiseksi sosialismi miellettiin kenttätasolla. Tässä hän nojautuu ajoittain suppeaan lähdeaineistoon, kuten puoluekokousedustajien puheisiin tai poimintoihin sanomalehdistä ja paikallisyhdistysten pöytäkirjoista. Esimerkiksi väite, että ”maatalousympäristössä annettiin sosialismille lähinnä maaomaisuuden uudelleenjakoa koskeva sisältö” (s. 391), vaatisi vahvistuksekseen paljon kattavampaa lähdeaineistoa kuin Soikkasen teos kykenee tarjoilemaan. Tätäkään tulkintaa ei silti voi pitää vääränä. Päinvastoin, oma tutkimukseni työväenliikkeen läpimurrosta Urjalassa vahvistaa Soikkasen näkemyksiä maanjakotoiveista maalaistyöväestön organisoitumisen kimmokkeena (Suodenjoki 2010, 147–151, 213–215).

Suurlakkomurros ja työväenliikkeen suhde väkivaltaan

Viimeisessä pääluvussaan Soikkanen syventyy sosialismin lopulliseen läpilyöntiin vuoden 1905 suurlakon ja ensimmäisten eduskuntavaalien välisenä ajanjaksona. Painopisteinä ovat työväestön massiivinen mobilisaatio ja yhteiskunnallinen kuohunta, joka ilmeni lakkoina, kaartinmuodostuksena ja jopa väkivaltaisena toimintana.

Antti Kujala (1989, 300) kritisoi Soikkasta siitä, että tämä ei konkretisoi riittävästi käsitystään työväenliikkeen vallankumouksellisuudesta ja väkivallasta vuosina 1905–1907. Hänen mukaansa Soikkaselta jää myös täsmentämättä, millaisia suomalaisten sosiaalidemokraattien konkreettiset yhteydet venäläisiin vallankumouksellisiin olivat suurlakon jälkeen ja millaiseen maaperään Venäjältä saadut vaikutteet oikeastaan lankesivat suomalaisessa työväenliikkeessä. Omassa tutkimuksessaan Kujala syventääkin ansiokkaasti juuri työväenliikkeen maanalaista puolta. Soikkasen puolustukseksi voi kuitenkin todeta, että väkivaltainen aktivismi muodosti vain ohuen juonteen työväenliikkeen koko toiminnassa, joka suurlakon jälkeen kiertyi yhä selvemmin eduskuntavaalien ympärille.

Soikkasen teos päättyy luontevasti ensimmäisiin eduskuntavaaleihin, joissa sosialistit yllättivät itsensäkin menestyksellään. Erityishuomiota Soikkanen kiinnittää vaaleja edeltäneeseen uudentyyppiseen vaalitaisteluun sekä sosialistien vaalikannatukseen maan eri alueilla ja eri väestöryhmien piirissä. Tähän osioon tutustuminen hyödyttää etenkin paikallishistorian kirjoittajia ja muita kotiseutuhistoriasta kiinnostuneita, jotka pohtivat syitä yksittäisen paikkakunnan tai alueen äänestyskäyttäytymiselle.

Viittauskohde myös uusimmassa tutkimuksessa

Soikkasen teoksen kestävyydestä kertoo se, että siihen viitataan yhä lähes poikkeuksetta varhaista työväenliikettä käsittelevässä tutkimuksessa. Teokseen tukeutuvat sujuvasti esimerkiksi uudet tutkimukset suurlakosta työväenliikkeen teosofisista virtauksista ja amerikansuomalaisen ja suomalaisen työväenliikkeen yhteyksistä (Pollari 2012; Pollari 2009) sekä työväenagitaatiosta suullisena performanssina (Rajavuori 2012). Soikkasen tulkinnat loivat keskeisen perustan myös omalle syväporaukselleni työväestön paikallistason järjestäytymiseen (Suodenjoki 2010). Vain harvoin Soikkasen klassikko tuntuu antavan uuden polven tutkijoille aihetta perustavanlaatuiseen kritiikkiin, sillä myöhemmät tutkimukset ovat pikemminkin täsmentäneet Soikkasen tulkintoja ja tuoneet lisää todistusaineistoa niiden tueksi kuin olennaisesti muuttaneet niitä.

Mikä parasta, Soikkasen teos on nyt saatavilla helpommin kuin koskaan, sillä se on avoimesti luettavana Helsingin yliopiston digitaalisessa julkaisuarkistossa (http://helda.helsinki.fi/handle/10138/17389). Työväenliikkeen varhaisvaiheita käsitellään opinnäytteissä ja tietokirjoissa siten tulevaisuudessakin Soikkasen viitoittamana.

Kirjallisuutta

Ehrnrooth, Jari, Sanan vallassa, vihan voimalla. Sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905–1914. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1992.
Kujala, Antti, Vallankumous ja kansallinen itsemääräämisoikeus. Venäjän sosialistiset puolueet ja suomalainen radikalismi vuosisadan alussa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1989.
Laine, Y. K., Suomen poliittisen työväenliikkeen historia I–III. Tammi, Helsinki 1946.
Linna, Väinö, Täällä Pohjantähden alla I­–III. WSOY, Helsinki 1959, 1960, 1962.
Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1992.
Pollari, Mikko, Vihan ja sovun sosialistit. Teoksessa Anu-Hanna Anttila et al., Kuriton kansa. Poliittinen mielikuvitus vuoden 1905 suurlakon ajan Suomessa. Vastapaino, Tampere 2009, 81–109.
Pollari, Mikko, Teosofia ja 1900-luvun alun suomalaisen ja amerikansuomalaisen työväenliikkeen transatlanttiset yhteydet. Teoksessa Sakari Saaritsa & Kirsi Hänninen (toim.), Työväestö maahanmuuttajana. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Tampere 2012, 46–69.
Rajavuori, Anna, Sosialistiagitaattorit villitysmatkoilla. Suullinen performanssi historiantutkimuksen kohteena. Elore 19(2)/2012, 181–193.
Rasila, Viljo, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1961.
Suodenjoki, Sami, Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. SKS, Helsinki 2010.

Klassikko -sarjan edelliset blogikirjoitukset:

1.  Matti Hannikainen: Työväentutkimuksen klassikot puntarissa

2. Sakari Saaritsa: Laskevan työläisen kysymyksiä

3. Eija Stark: Suomalaisen työläisen maalaiset juuret

4. Kati Launis: Joukkosydän – työväenkirjallisuuden ohittamaton klassikko