Työväentutkimus vuosikirjan 2013 julkistamistilaisuudessa 29.11.2013 Työväenliikkeen kirjastossa pidetty esitelmä.
Puolitoista vuotta sitten valmistunut historian pro gradu-tutkielmani Valtatyhjiöstä väkivaltaan – kehitys kohti kansallista konfliktia Suomessa 1917–1918 ja Espanjassa 1930-luvulla on vertaileva tutkimus kahdesta sisällissodasta. Näitä kahta sisällissotaa on historiantutkimuksessa rinnastettu aiemminkin, Suomessa esimerkiksi oikeushistorian professori Jukka Kekkonen ja Espanjassa historian professori Julián Casanova. Sodista löytyy paljon yhtäläisyyksiä; suuria henkilötappioita sekä kytkentöjä aikansa kansainvälispoliittiseen tilanteeseen.
Suomen vuoden 1918 sisällissota aloitti sekä symbolisessa että kulttuurisessa mielessä sellaisten sisällissotien aikakauden, jossa Julián Casanovan mukaan punainen ja valkoinen puoli ottivat yhteen eli kommunistit vastaan fasismi. Suomen tavoin sama perusristiriita voidaan nähdä osana myös Espanjan sisällissotaa. Tutkimuksen hypoteesi on, että sotien tärkeimpänä taustatekijänä oli valtatyhjiö, joka täyttyi tai täytettiin väkivallalla.
Professori Michael Howard on esittänyt, että kilpailevien kansojen konfliktihakuisuus johtuu aina vallasta. Voidaanko tätä ajatusta ehkä jatkaa ja laajentaa koskemaan myös saman kansan sisäistä konfliktihakuisuutta? Lähestyin kysymystä professori Sidney Tarrow’n mahdollisuusrakenteen kautta. Tarrow’n teoriaa ei sinänsä ole tarkoitettu konfliktitilanteiden selittämiseen, mutta sen kautta voidaan tarkastella kansalaistoimintaa murrosaikana – ja murrosajastahan sisällissodissakin on kyse, joten tällä teorialla voidaan nähdä olevan mahdollisuuksia selittää myös sisällissodan kollektiivista toimintaa.
Tarrow’n mahdollisuusrakenteen mukaan viisi tekijää mahdollistaa konfliktiin suotuisan tilan. Ensinnäkin uusille toimijoille aukeaa mahdollisuus osallistua päätöksentekoon. Toiseksi vallitseva poliittinen kenttä on ryhmittymässä uudelleen ja vaikutusvaltaisia liittolaisia ilmaantuu lähinnä opposition puolelle. Lisäksi vallitsevan eliitin yhtenäisyys rakoilee ja lopulta valtion halu tai kapasiteetti tukahduttaa sitä haastavia liikkeitä vähenee.
Sotia tutkittaessa yleinen kysymys on, olisiko sota voitu välttää. Mikäli yhteiskunnassa on vahva, legitiimi hallinto ja yhteiskunnallinen tila on vakaa, on eri poliittisten organisaatioiden poliittinen strategia huomattavasti rauhanomaisempi kuin yhteiskunnassa, jossa Tarrow’n mahdollisuusrakenteen viisi kohtaa täyttyvät.
Konfliktihakuinen liike syntyy useimmiten silloin, kun mahdollisuudet sen ajaman asian onnistumiseen vaikuttavat todennäköisiltä. Legitiimin vallanpitäjän puuttuminen ja sitä seurannut valtatyhjiö oli sekä Suomen itsenäistymisvaiheen, että Espanjan 1930-luvun alkuvuosien poliittiselle tilanteelle yhtenäinen merkittävä tekijä. Espanjassa valtatyhjiö kehittyi hitaammin kuin Suomessa – tästä johtuen myös tutkimuksessani ajallinen tarkastelujakso on Espanjan osalta pidempi.
Espanjan valtiomuoto muuttui muutamassa vuosikymmenessä useaan otteeseen. 1800-luvun lopun ensimmäisen tasavaltakokeilun jälkeen Espanja oli monarkia aina toisen tasavallan syntyyn, vuoteen 1931 asti. Monarkian loppuaikaan sijoittui Primo de Riveran sotilasdiktatuuri vuosina 1923–1930. Tuolloin kuningasta ei kuitenkaan syösty vallasta. Ensimmäinen merkki valtatyhjiöstä Espanjassa ilmeni tammikuussa 1930, jolloin Primo de Riveran sotilasdiktatuuri hajosi. Vanha politiikka haluttiin hylätä ja Espanjan intellektuellit alkoivat valmistella tasavaltaa poliittisen vasemmiston tuella. Tasavallan julistaminen vuonna 1931 sai kansalta täyden tuen. Poliittinen tilanne oli kuitenkin kaikkea muuta kuin selkeä: pääministerin ja presidentin välistä hierarkiaa ei ollut määritelty selkeästi ja muutaman vuoden sisällä pidetyt kolmet Cortesin vaalit muuttivat parlamentin voimasuhteet vaali vaalilta.
Monessa maassa tasavallan perustaminen olisi saattanut riittää yhteiskunnan vakauttamiseen, mutta Espanjassa tilanne poikkesi yhdessä merkittävässä mielessä muista Länsi-Euroopan maista: työläisillä, suurella osalla maanviljelijöitä ja naisilla ei nimittäin ollut äänioikeutta. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus saatiin Espanjaan vasta vuonna 1933. Näin ollen, toisen tasavallan aloittaessa suurin osa väestöstä oli suljettu poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Lisäksi poliittinen päätöksentekoprosessi oli korruptoitunut ja ainoastaan näennäisesti parlamentaarinen. Toinen tasavalta tarjosi Espanjassa mahdollisuuden valtatyhjiön ja demokratiavajeen aiheuttamien ongelmien korjaamiseen. Sen sijaan taloudellinen tilanne, kahden täysin vastakkaisen aatemaailman ja puolueen keskinäinen kilpailu, sekä maatalouskysymyksen kärjistyminen veivät pohjan uudistuksilta.
Suomessa valtatyhjiö syntyi ensisijaisesti vuoden 1917 aikana. Suuriruhtinaskunnassa valtiollista toimeenpanovaltaa olivat käyttäneet keisarin nimittämät virkamiehet, kenraalikuvernööri ja senaatti. Helmikuun vallankumouksen ja Venäjän keisarikunnan häviämisen myötä heräsi myös kysymys Suomen suuriruhtinaskunnan ylimmästä vallanhaltijasta. Edeltävän kymmenen vuoden aikana oli järjestetty kahdeksat eduskuntavaalit ja helmikuun vallankumouksen jälkeen Suomi ajautui kaaokseen ja valtiolliseen sekasortoon, jota ei onnistuttu selvittämään ennen lokakuun vallankumousta.
Itsenäistyvältä Suomelta puuttui valtiomuoto, joka saatiin vasta vuonna 1919. Vuoden 1918 alussa nimellisesti itsenäisessä Suomessa ei ollut legitiimiä vallan haltijaa. Näin ollen valtiovallan epäonnistumisen seurauksena avautui mahdollisuus sisällissodalle. Kummassakin maassa – Suomessa ja Espanjassa – sisällissotia edeltäneissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa oli useita merkittäviä yhtäläisyyksiä valtarakenteiden heikkouden luotua tilaisuuden sisällissodalle: Poliittinen valta oli karannut vallanpitäjien käsistä, taloudellinen kriisi kiristi työväestön ja porvariston välejä, ja sosiaaliset ongelmat olivat kumuloituneet – oli puutetta sekä leivästä että työstä.
Suomen vuoden 1918 ja Espanjan vuosien 1936–1939 tapahtumien keskeisenä erona on pidetty lähinnä sitä, että Espanjassa sisällissota alkoi oikeiston aloittaman vallankaappauksen epäonnistuttua, kun taas Suomessa vasemmiston vallankumous ei ollut ainoa syy sisällissodan syttymiseen – valkoisten vapaussota olisi oletettavasti joka tapauksessa laajentunut paikallisia kahakoita suuremmaksi konfliktiksi. Valtatyhjiö loi kumpaankin maahan sellaiset yhteiskunnalliset olosuhteet, joissa sisällissodan oli mahdollista alkaa. Espanjassa poliittisia ongelmia ja sosiaalisia konflikteja ei voitu ratkaista parlamentaarisin keinoin ja Suomessakin parlamentaariset keinot ohitettiin käytännössä. Millään instituutiolla ollut riittävän vahvaa legitiimiä valtaa ylläpitää yhteiskunnallista järjestystä. Espanjassa tämä järjestelmä oli käytännössä olemassa, mutta ongelma oli, ettei silläkään ollut tarvittavaa voimaa estää sisällissodan syttyminen. Menetettyään väkivallan monopolinsa, valtio ei enää kyennyt estämään väkivaltaista vallankumous prosessia, joka johti molemmissa maissa kansalliseen konfliktiin ja sisällissotaan.
Tutkimustulosten keskeisin anti onkin se, että sisällissotien syntyä koskevan teorian kehittäminen Espanjan ja Suomen tapausten avulla näyttäisi olevan mahdollista. Yksi käyttämäni vertailevan metodin annin kiistakysymyksiä on, millä tavalla vertailun avulla voidaan yltää valideihin yleistyksiin. Kuitenkin on olemassa mahdollisuus siihen, että vertailevan metodin avulla saaduista jonkinasteisista yleistyksistä voisi olla hyötyä nykyisten kriisien hallinnassa.
Teoria on ytimeltään yleistys, vaikka ei ajaton tai universaali olisikaan. Suomen ja Espanjan tapausten nojalla teorian kehittämisen mahdollistaa se, että erilaisesta kansainvälisestä asemastaan ja historiastaan huolimatta maat kävivät samankaltaiset sisällissodat. Lisätutkimusta tämän teorian kehittäminen tietysti vaatisi, ja tarkasteluun olisi hyvä ottaa myös eri aikakausien sisällissotia, jotka eivät mahdu tähän sosialismi versus fasismi lokerikkoon. Esimerkiksi Jugoslavian hajoamisen ja Arabikevään jälkeiset konfliktit, samoin kuin Syyrian sisällissota, voisivat olla tutkimuksen ja teorian muodostamisen kannalta hedelmällisiä. Joka tapauksessa, olisi toivottavaa, että erilaisten konfliktien, kuten sisällissotien tutkimuksen tarjoamaa informaatiota alettaisiin entistä enemmän valjastaa myös yhteiskuntatutkimuksen ja kriisinhallintaa koskevan tutkimuksen käyttöön.
Johanna Peltoniemi, YTM, FM Tampereen yliopisto
