Pekka Haatanen: Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa. Porvoo – Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö 1968. 365 s.

Pekka Haatasen Suomen maalaisköyhälistö tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa on laaja kuvaus suomalaisen maaseudun rahvaaksi nimetystä väestönosasta. Tutkimuksessa tarkastellaan maaseudun muuttunutta köyhyyttä 1600-luvulta 1960-luvulle. Huolimatta pitkästä aikajänteestä teoksen rakenne painottuu kuitenkin 1800- ja 1900-luvuille.

Teoksen kohottaminen yhdeksi työväentutkimuksen klassikoiksi on perusteltua suomalaisen työväestön historian ja itseymmärryksen vuoksi, jonka juuret olivat maaseudulla ja köyhissä oloissa. Täällä työväenliikkeen kannattajat olivat toiminnan alkuaikoina, 1900-luvun alussa, pääosin vähävaraisia maatyöläisiä tai torppareita. Jos siis haluaa ymmärtää työväestön ajattelua ja arvoja, tulee tutustua siinä taustalla vaikuttaneeseen maalaiskulttuuriin.

Haatasen maalaisköyhyys-tutkimus herättää huomiota ainakin kahdella tapaa. Ensiksikin sen jälkeen Suomessa ei ole kukaan yrittänyt piirtää köyhyyden historian kaarta yhtä laajalla pensselillä. Tähän on varmasti syynä Haatasen teos. Se on tarkasti rajatussa kohteessaan niin kattava, ettei myöhemmällä tutkimuksella ole ollut pakonomaista tarvetta ryhtyä selittämään köyhyyden historiaa uudestaan. Haatasen tutkimuskohteen ajallisen laajuuden mahdollisti tietysti aiempi tutkimus ja siellä esimerkiksi Veikko Piiraisen yksityiskohtainen kuvaus itäsuomalaisesta kerjäläisyydestä ja vaivaistoiminnasta (1958).ⁱ Toiseksi, Haatasen tutkimus erottuu edukseen kiihkottomalla tutkimusotteellaan ja analyysi on viileän terävää ilman paatoksellista myötäeläytymistä yhteiskunnan huono-osaisimpien asemaan.

Haatasen tutkimus on sosiaalipolitiikan väitöskirja. Ulkoisesti se avaa uusia uria ensinnäkin siinä, miten teokseen on sisällytetty valokuvia maaseudun savutuvista, metsäsaunoista ja tietysti köyhistä ihmisistä itsestään. Moni siihenastinen tutkimus oli ulkoiselta olemukseltaan minimalistista – tekstiä, numeroita ja taulukoita, kuten tieteellisen tiedon paljastavuudessaan oletettiin olevan. Innovatiivista tutkimuksessa on kuitenkin siinä käytetty kokonaisvaltainen ote tutkimuskohteeseensa: tutkimuksessa yhdistyvät taitavasti sosiaalipolitiikan, sosiaalihistorian, antropologian ja kirjallisuuden tutkimusten lähestymistavat.

Kun tutkimus valmistui 1960-luvun lopulla, kaunokirjallisuuden käyttäminen sosiaalipolitiikan tutkimuksissa ei ollut yleistä niin kuin ei ole vieläkään. Kenties tämän vuoksi Suomen maalaisköyhälistön lopussa on liitteenä menetelmäosio, jossa tekijä perustelee kaunokirjallisuuden etuja tutkittaessa historiallista todellisuutta. Osio on itsenäinen kokonaisuus ja toimisi sinällään omana artikkelinaan, sillä siinä Haatanen jaottelee ja analysoi köyhyyttä kuvaavan kaunokirjallisuuden kertojatyypit. Osion lopuksi hän perustelee sitä, miksi yhteiskuntatieteiden ja siellä erityisesti sosiaalihistorian tulisi enemmän hyödyntää kaunokirjallisia lähdeaineistoja. Haatasen mukaan erityisesti Suomessa siihen olisikin hyvät perustelut, sillä täällä on vankka realistisen kaunokirjallisuuden perintö, johon hän lukee kuuluvaksi Pietari Päivärinnan, Ilmari Kiannon, Joel Lehtosen, F. E. Sillanpään, Pentti Haanpään, Toivo Pekkasen ja Väinö Linnan. Tähän haasteeseen on myöhemmin tarttunut Matti Peltonen Matala katse -esseekokoelmallaan (1992).ⁱⁱ

Haatasen tutkimuksen päätehtävä on rakentaa kokonaiskuva köyhyydestä pitkällä ajanjaksolla ilman, että kaikki sanottu perustuisi perinpohjaiseen arkistotyöskentelyyn. Tutkimuksensa alussa hän pyytelee anteeksi aiheensa laajuutta. Kuitenkin jälkipolville tuo laajuus on ollut kirjan yksi tukevimmista pilareista. Historiantutkimuksena – jos Haatasen työtä sellaisena luetaan – se oli aikaansa edellä: menneisyyden ilmiöitä voidaan kuvata ja selittää myös ilman arkistolähteitä. Haatasen lähteinä kaunokirjallisuuden lisäksi ovat sanomalehtikirjoitukset, tilastot sekä aiempi tutkimus Suomen väestöoloista. Vielä 1960-luvulla tällaiseen tutkijanotteeseen tarvittiin jonkin toisen yhteiskuntatieteen edustaja – ja sitähän Haatanen oli – jotta tutkimus oli sellaisenaan mahdollista tehdä.

Sosiaalipolitiikan tutkimuksessa historiaa on toisinaan tarkasteltu tiedetty lopputulos silmällä pitäen. Oppialansa tyypillinen edustaja Haatanen onkin siinä mielessä, että tämä asenne löytyy myös häneltä – vahvimmillaan esimerkiksi tapauksessa, kun Haatanen kirjoittaa torpparilain ja Lex Kallion syntyvaiheista (s. 180):

Oikeudellinen kysymys – torppariasia – valtasi maatalouspoliittisessa keskustelussa etualan kokonaan tilattoman väestön kysymykseltä, jota suuremmassa määrin voitiin pitää taloudellisena kysymyksenä, suuren väestöryhmän toimeentulo-ongelmana. Autonomian ajan kaksi viimeistä vuosikymmentä kuluikin yhteiskuntapolitiikan tällä sektorilla torppareiden merkeissä, kunnes jälleen oli palattava tilattoman väestön kysymyksen pariin.

Aikalaisille ja asianosaisille maanomistuskysymysten tulevat päämäärät tuskin olivat näin hahmottuneita. Seppo Knuuttilan ytimekkään kiteytyksen mukaan: ”Kukaan ei palaa menneisyyteen viattomana.”ⁱⁱⁱ Menneisyyttä tutkiva ja tulkitseva tietää, miten tutkittaville ihmisille lopulta kävi ja tätä refleksiivisyyttä olisi syytä odottaa kaikilta menneisyyteen kiinnostuksenkohteensa suuntaavilta tutkijoilta.

Haatasen tutkima ajankohta ja etenkin 1800- ja 1900-luku olivat suurten muutosten aikaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei liene liioiteltua väittää, että yksistään tuon noin vajaan kahdensadan vuoden aikana yhteiskuntamme muuttui rajummin kuin yhteensä sitä edeltäneenä viitenäsatana vuotena. Väestönkasvu, maatilatalouden rakenteelliset tekijät, elinajan odotteen nousu, koulutuksen laajeneminen, metsäteollisuuden synty ja teollistuminen ylipäätään, vaurauden kasvu ja teknologian kehitys ja moni muu seikka vaikuttivat siihen, millaiseksi laajamittainen maalaisköyhyys ensin muodostui ja miten siitä sitten päästiin eroon.

Läpi valitun aikajänteen Suomen maalaisköyhälistö tarkastelee suomalaisen köyhälistöksi nimitetyn sosiaaliryhmän koostumusta. Tutkimuksesta käy ilmi, miten tuon sosiaaliluokan koostumus vaihteli eri vuosikymmenellä. Haatanen kuvaakin niitä prosesseja, joilla yhteiskuntaluokka – jos maalaisköyhälistöä voi sellaiseksi nimittää – muodostuu ja miten ja minne tästä luokasta on siirrytty johonkin toiseen sosiaaliluokkaan. Maalaisköyhälistöä rajaava tekijä Haataselle, kuten monelle muullekin ennen häntä ja hänen jälkeen,^iv on maanomistusolot, mutta sen lisäksi myös asumisolot, ruoka, terveys ja työ. Tämän vuoksi tutkimuskohde pysyy tarkkana koko ajan.

Teoksessa käydään läpi maaseudun 1800-luvun jälkipuolen suuret muutokset: väestön lisääntyminen ja maata omistamattoman yhteiskuntaluokan kasvu. Tähän prosessiin liittyi köyhyyden laajeneminen. Työtä ja toimeentuloa ei tahtonut riittää kaikille. Kulttuurisesti tämä tuotti käytäntöjä, joissa vaurastuva isäntäväki alkoi etääntyä alustalaisistaan: isäntäväki siirtyi kamariin nukkumaan ja rupesi syömään eri ruokaa, alkoi pukeutua ja käyttäytyä säätynsä mukaisella arvokkuudella, kun taas köyhtyvä ja vanhoja nautintaoikeuksiaan menettävä tilaton väestö muuttui yhä selvemmin omaksi rahvaanluokaksi.

Maatalousväestön keskelle repesi yhteiskuntaluokan mittainen kuilu. Oman yhteiskuntaluokan kokeminen tuotti ja tuottaa etnosetrisiä tuntemuksia: kyse on asenteesta, jonka mukaan omassa yhteisössä vallitsevat tavat ja tottumukset ovat oikeita ja parhaita mahdollisia, kun taas muissa yhteisöissä noudatetut käyttäytymis- ja menettelytavat ovat vääriä ja nurinkurisia. Usein maalaisköyhälistöön kuuluvien miespuolisten elämää leimasi vajaatyöllisyys, mikä sai aikaan sen, että talolliset ja muu yläluokka piti näitä laiskoina.

Kaunokirjallisuudesta löytyy esimerkkejä tästä ajattelusta, minkä Haatanen tuo esiin. Myös osaamattomuus ja passiivisuus nähtiin maaseutuköyhälistölle ominaisina piirteinä. Tähän tulkintaan varmaan vaikutti juuri kaunokirjallisuus, esimerkiksi Joel Lehtosen Putkinotkon kuvaus saamattomasta Juutas Käkriäisestä (1920). Haatanen kirjoittaa parempaa väkeä ärsyttäneen loisväen ”kevytmielisyys”, siis se, miten nämä eivät olleet kohtalonsa lyömiä ja katumuksen murtamia, vaan päinvastoin, he olivat yhtä hyvällä tuulella ja laskivat leikkiä siinä, missä tilallisetkin (s. 77).

Lehtosen tutkimus tuleekin lähelle folkloristiikkaa ja muuta kulttuurintutkimusta, jossa tarkastelukulma kohdentuu ihmisten totuttuihin ajattelumalleihin ja tapoihin. Haataslaisesti ajateltuna köyhyys elämänmallina on myös perinnettä, perinteellisiä käsityksiä, tietoa ja taitoa toimia maailmassa. Folkloristeille ja siellä esimerkiksi vanhojen kansansatujen, kaskujen tai sananlaskujen tutkijoille Haatasen teos onkin ollut arvokas väylä sellaiseen maailmaan, ”tutkimuskenttään”, jota ei enää ole.^v Tutkimusaineisto ja tutkimusongelmat, kuten kansansaduissa kuninkaiden ja köyhän rahvaan väliset ristiriidat, avautuvat uudella tavalla, kun ne voidaan suhteuttaa 1800- ja 1900-luvun sadunkertojien sosiaaliseen todellisuuteen.

Suomen maalaisköyhälistön selitysvoimasta kertonee jotain se, että sitä siteerataan yhä lähes kaikissa suomalaisissa menneisyyteen suuntaavissa huono-osaisuus- tai yhteiskuntaluokkia käsittelevissä tutkimuksissa.^vi Yksi syy tähän lienee Haatasen tavassa tulkita köyhyyttä historiallisesti toteutuneena mutta samalla ylisukupolvisena ilmiönä. Köyhyys oli joillekin elinikäinen kohtalo, toisin sanoen se fyysisenä olotilana ja sosiaalisena paikkana periytyi sukupolvelta toiselle ja se myös tuotti tapoja havainnoida maailmaa.

Mitä sitten muuttui 1800-luvulta 1960-luvulle tultaessa? Vuosisatojen ajan Suomessa elettiin luonnon armoilla. Suuret nälkävuodet harvensivat väestön rivejä ja hengissä selvinneillä oli katastrofin jälkeen joitain vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä helpompaa. 1800-luvun jälkipuolelta lähtien teollistuminen, muuttoliike ja maatalouden kehittäminen vaikuttivat siihen, miksi maalaisköyhälistön ongelmia ei ratkaistu vain luonnon sanelemalla tavalla. Teollinen tuotanto, teknologian kehitys ja ihmisten muuttaminen teollisuuskeskuksiin työn perässä olivat avaintekijöitä, jotka haastoivat maaseudun mökkiläisyyden ja myöhemmin pienviljelijyyden järkevyyden.

Maaseudulta kotoisin olevien mutta aikuistuttuaan teollisten elinkeinojen ja palvelujen piirissä työllistyvien ihmisten elintaso kohosi pienviljelijöiden edelle. Köyhyys alkoi keskittyä suurten maareformien jälkeen alueille, joilla pientilojen omistajilla ei ollut mahdollisuuksia lisäansioihin elinkeinorakenteen yksipuolisuuden vuoksi. Suomalainen maalaisköyhyys on aina ollut myös maalaistyöttömyyttä, ja luonteeltaan se on ollut rakenteellista.

Tästä pitkästä jatkumosta huolimatta maalaisköyhien elämä myös muuttui 1800- ja 1900-lukujen kuluessa. Haatasen mukaan siinä missä 1800-luvun köyhän elämää leimasivat ajoittaiset nälkäjaksot, pettuleipä ja kerjuulla käynti, 1960-luvulla ruokaa riitti jo kaikille ”ja vieläpä varsin monipuolisesti.” Kirjoitusajankohdan olemassa oleva sosiaaliturva työttömyyden, sairauden, lapsirunsauden tai vanhuuden varalta saakin Haatasen aivan aiheellisesti toteamaan, että ero entisen ja uuden maalaisyhteiskunnan olosuhteiden välillä on suuri, eikä eri aikakausien ihmisten köyhyyttä voi verrata keskenään. Vertailu on kelpo menetelmä, kun halutaan tietää muutoksen laajuus tai syvyys, tai kun yksinkertaisesti ollaan kiinnostuneita ilmiön jatkuvuudesta ja ilmiöstä prosessina, mikä Suomen maalaisköyhälistö -tutkimuksen suuri anti nuoremmille tutkijasukupolville on. Pekka Haatasen klassikkotutkimuksen julkaisusta seuraava vaihe 1970-luvulla voidaan lukea esimerkiksi Matti Kortteisen Lähiöstä, jossa analyysin kohteena olivat maaseudulta kotoisin olevat kaupunkiin muuttaneet suuret ikäluokat.^vii

Hämmästyttävintä on huomata se, että se, mikä 2000-luvulla Suomessa on köyhintä aluetta, niin sitä se on ollut jo 1800-luvulla. Haatasen tutkimuksen kirjoitusajankohtana, 1960-luvun lopulla, teollistuneen yhteiskunnan maalaisköyhälistön muodosti syrjäisillä alueilla asuva, vielä osin luontoistaloudesta elantonsa saava vanheneva ja määrällisesti vähenevä joukko. Ennen kaikkea Kainuu ja Itä- ja Pohjois-Suomi, jotka Haatasen tutkimuksessa edustivat viimeisiä maalaisköyhyyden pesäkkeitä, ovat tälläkin hetkellä väestä ja työmahdollisuuksista tyhjeneviä periferioita, joiden vetovoimaa yritetään nostattaa erämaaluonnolla hilloineen ja karhusafareineen.

Pekka Haatanen on myös siksi oivallinen klassikkoteoksen luoja, että hän on vuosikymmenien saatossa noussut juuri tällä teoksella suureen suosioon ja valokeilaan. Haatanen ei jatkanut maalaisköyhyyden, maalaisuuden tai köyhyyden teemoissa myöhemmissä tutkimuksissaan. Tässä voinee olla myös yksi syy Suomen maalaisköyhälistön ammentavuuteen: sen luonut tutkija ei ole ryvettänyt itseään myöhemmin muotiin tulleilla paradigmoilla.