Kirjoittaja: Olli Vehviläinen (Julkaistu alunperin Työväentutkimus -lehdessä vuonna 2004)
Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura perustettiin 20 vuotta sitten. Olin siinä mukana, minut valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, vaikka minulla ei ollut yhtään mitään meriittejä alalla – ellei sitten meriitiksi lueta sitä, että yritin mahdollisuuksien mukaan rohkaista opiskelijoita, jotka halusivat tehdä opinnäytteensä työväen historian alueelta. Sitä pestiä kesti paljon pitempään kuin mikä alun perin oli tarkoitus – kokonaista 8 vuotta.
Olen kiitollinen siitä, että saan tässä muistella seuran alkuvaiheita ja niitä ihmisiä, jotka olivat silloin mukana.
Seuran perustamisen taustalla oli 1970- ja 1980- luvun tutkimustilanne ja sitä yleisemminkin tuolloin vallinnut sangen laajapohjainen kiinnostus työväen historiaan. Työväenliikkeen historiaa oli maassamme toki tutkittu jo aiemminkin. Silti voitiin katsoa, että työväen olot ja pyrkimykset olivat jääneet kansallisessa historiakuvassamme riittävää huomiota vaille. Akateemista työväen historian tutkimusta siivitti sosiaalihistorian yleinen nousu. Helsingin yliopistossa ilmestyi kokonaistulkintaa tavoitteleva Suomen työväenliikkeen historia, ja Tampereen yliopistossa käynnistyi Tampereen työväestön syntyä ja kansainvälisen työväenliikkeen ideologiaa käsitteleviä projekteja. Toisaalta työväen ja sen järjestöjen piirissä haluttiin tuntea ja tutkia omia juuria. Työväen muistitietotoimikunta oli alkanut jo 1960-luvulla tallentaa työväenperinnettä. Järjestöt palkkasivat ammattitutkijoita kirjoittamaan historiansa. Hannu Soikkasen Kohti kansanvaltaa -teoksen ensimmäinen osa ilmestyi 1975, ja samana vuonna Pirjo Ala-Kapee aloitti SAK:n historian kirjoittamisen. Ammattiliittojen piirissä syntyi opintokerhoja, joissa työläiset itse tutkivat omaa historiaansa ja perinnettään. Tuolloisessa opiskelijapolvessa taas tunnettiin kiinnostusta marxilaisuuteen ja tältä pohjalta tunnettiin työväen historia läheiseksi. Tämä haaste nousi eteeni kaikissa niissä yliopistoissa, joissa tuolloin toimin – yhtä hyvin Helsingissä kuin Joensuussa, mutta varsinkin Tampereella.
En ole selvillä siitä, milloin ajatus eri ympäristöissä toimivien ja erilaisen taustan omaavien tutkijoiden yhteydenpidon järjestämisestä kohosi esille. Joitakin keskusteluja käytiin ainakin Tampereella. Kollegani Vilho Hämäläinen oli niissä mukana, ja hän otti asian kanssani puheeksi eräällä yhteisellä automatkalla. Silloin taisin kuulla siitä ensimmäisen kerran. Tuumimme yhdessä, että hanketta oli syytä viedä eteenpäin.
Hyvin tärkeä oli Väinö Voionmaan Opistolla toukokuussa 1983 järjestetty seminaari. Kansan Lehti teki siitä ison jutun otsikolla ”Työväen historia paremmin päivänvaloon”. Siinä oli oikein kaunis kuvakin. Siinä Veikko Veilahti, Ville Hämäläinen ja minä istuimme opistorakennuksen edustalla. Aurinko paistoi, ja me hymyilimme. Leveimmin hymyili Veilahti. Lehti kirjoitti: ”Tilaisuus oli sikäli harvinainen, että professoreiden ja muiden ammattitutkijoiden lisäksi mukana oli paperi-alan työntekijöitä. Tutkimustyö ei ole tätä nykyä ammattilaisten yksinoikeus.” Lehden mukaan luonnehdin silloista tilannetta sanomalla, että työväen historiasta tehdään kyllä paljonkin tutkimusta, mutta tutkijat työskentelivät toisistaan eristäytyneinä. Sanoin, että seminaari oli järjestetty, jotta tutkijat tutustuisivat toisiinsa. Alustuksissa kartoitettiin työväen historian tutkimusta Suomessa yleensä ja suomalaisen työläisen arkipäivää. Käytyä keskustelua lehden toimittaja luonnehti seuraavasti: ”Harrastelijoiden kannalta syntyi seminaarilla hieman hämmentävä tilanne. Tilaisuuden alustuspuheenvuoroissa käytettiin kieltä, jonka vain ammattilainen saattoi ymmärtää. Kuitenkin oltiin yksimielisiä siitä, että yhteistyö maallikoiden ja ammattilaisten välillä on ehdottoman tärkeää.” Voionmaalla tuolloin käydyt keskustelut johtivatkin Seuran perustavan kokouksen pitämiseen seuraavan vuoden tammikuussa.
Keskeisiä henkilöitä Seuran toiminnan alkuvaiheessa olivat Veikko Veilahti ja Jorma Kalela. Jorma ei esittelyjä tarvitse. Hän johti silloin Paperiliiton historiahanketta ja veti järjestön piirissä toimineita tutkivia opintokerhoja. ”Jokainen historian tutkimuskerho on kapina sitä käsitystä vastaan, että vain ammattilaisilla on oikeus tutkimuksen tekoon”, hän sanoi haastattelijalle. Toimintaa aloitettaessa merkittävä osa seuran jäsenistä olikin paperityöläisiä. Veikko Veilahtea haluaisin tässä vähän muistella. Häntä voidaan pitää Seuran syntysanojen lausujana. Sakari Kiuru on kirjoittanut hänestä elämäkerran, jossa luonnehtii Veilahtea keskeiseksi sosialidemokraattien ideologiksi 1950-1970 -luvulla – aatteen mieheksi arjen maailmassa. Veilahti oli todellakin pohtija ja laajatietoinen aatekeskustelija, uusien teiden etsijä. Veikko oli väsymätön keskustelija ja innostava opettaja. Hän oli antanut tärkeän panoksen työväen sivistysliikkeessä ja toiminut pitkään Tampereen työväenopiston rehtorina. Eläkkeelle hän jäi Tampereen yliopiston järjestöopin lehtorin virasta. Eräs Veilahden suuresti arvostamia luottamustehtäviä oli Tampereen Lenin-museon johtokunnan puheenjohtajan tehtävä, jota hän tarmokkaasti hoiti lähes neljännesvuosisadan.
Niin kuin Sakari Kiurun kirjastakin selviää, Veikko oli aivan nuoruudestaan lähtien ollut tavattoman kiinnostunut historiasta ja erityisesti työväen ja sosialismin historiasta. Eräs hänen kuningasajatuksiaan oli sellaisen seuran perustaminen, joka tahtoo säilyttää työväestön historiaa ja perinnettä ja tutkia sitä samalla kunnioittavasti ja kriittisesti. Seuran hallitukseen hän ei enää antanut itseään suostutella, vaan jätti sen ikään kuin perinnöksi nuoremmille. Hän kuitenkin osallistui seuran sääntöjen laatimiseen. Säännöt lähetettiin sitten maistraatista takaisin jonkin muotovirheen vuoksi – ja sekös järjestöopin lehtoria harmitti.
Kaksi muuta työväenliikkeen veteraania seuran hallitukseen saatiin. Johannes Koikkalainen, SDP:n pitkäaikainen vaikuttaja, tuli mukaan jo tuossa ensimmäisessä seminaarissa. Hän osallistui aktiivisesti hallituksen työskentelyyn ja oli mukana kaikissa seminaareissa. Vanhan työväenmiehen neuvoista oli paljon tukea, ja hänen seminaareissa käyttämänsä puheenvuorot olivat mieleenpainuvia. Myös Aarne Saarinen oli antanut suostumuksensa seuran hallituksen jäsenyyteen. Perustavassa kokouksessa esiintyi kuitenkin muutamia puhujia, jotka kiihkeästi vastustivat Saarisen valintaa. SKP:n sisäinen hajaannus heijastui siten seuran perustamisvaiheeseen. Saarinen sitten kuitenkin valittiin – taisi olla äänestyksen jälkeen. Jo seuraavana vuonna hän jätti paikkansa käytettäväksi.
Myös seuran ensimmäinen varapuheenjohtaja Anna-Maija Nirhamo luopui tehtävästä verrattain pian. Hänen tilalleen tuli Lenin-museon Aimo Minkkinen, jonka kanssa sitten vedimmekin seuran toimintaa usean vuoden ajan. Seuran ensimmäiseen hallitukseen kuului myös yksi ihan oikea duunari ja yksi porvari. Tuo duunari oli Seppo Lappi, paperityöläinen. Hän tutki tamperelaisia paperityöläisiä, ei vain järjestötoimintaa, vaan myös työläisten elämäntapaa ja kokemuspiiriä työelämän ulkopuolella. Lappi oli tavattoman hyvin perehtynyt tähän aihepiiriin ja pani useinkin meidät ammattilaiset kysymyksillään tiukalle. Seppo oli mukana Seuran hallituksessa ainakin vuosikymmenen, varhain sattuneeseen kuolemaansa saakka.
Olavi Anttila oli historian tuntiopettaja yliopistolla ja freelance -historiankirjoittaja. Hän oli tehnyt pro gradunsa työväenliikkeen historiasta ja sittemmin kirjoittanut Lahden sosialidemokraattisen työväenyhdistyksen historian. Hän oli lähestynyt aihepiiriä myös paikallishistoriallisissa teoksissaan. Anttila oli keskustapuolueen jäsen, eikä hän koskaan lakannut muistuttamasta olevansa ainoa porvari seuran hallituksessa. Anttila ensimmäisenä ehdotti seuran julkaisusarjalle nimen – Väki voimakas.
Sihteerien panos seuran toimintaan on tietysti ollut aivan ratkaiseva. Se oli varmaan myös aika raskas tehtävä, ja niinä kahdeksana vuotena, jotka olin puheenjohtajana, seuralla oli viisi eri sihteeriä peräjälkeen. Ensimmäinen oli Jouko Jaakkola, työtoverini Tampereen yliopiston historiatieteen laitokselta. Sitten oli laitoksella historiaa opiskellut Matti Harjuniemi, joka kuitenkin pian siirtyi Rakennusliiton palvelukseen, missä hän on sittemmin edennyt huomattaviin asemiin. Häntä seurasivat minun puheenjohtajakaudellani Markku Hyrkkänen, Aimo Aitasalo ja Jouko Heikkilä, joista jokainen oli tehtävässä pari kolme vuotta. Haluan tässä mainita myös Juha Hannikaisen, joka monta vuotta toimi apulaissihteerinä ja julkaisujen toimittajana. Rahastonhoitajan tehtävä oli epäkiitollinen, sillä tulot olivat pieniä ja talousarvion saaminen tasapainoon siitä syystä vaikeata. Tulot koostuivat lähinnä jäsenmaksuista ja julkaisujen myynnistä, minkä lisäksi saatiin lahjoituksia muutamilta työväenliikettä lähellä olevilta liikelaitoksilta. Tässä tehtävässä toimi ensin Tapani Tauriainen Työväen Säästöpankista ja hänen jälkeensä Lenin-museon Paavo Jokela.
Tällä joukolla pantiin seuran toiminta alkuun ja luotiin perinteet: käynnistettiin kaksi julkaisusarjaa ja seminaaritoiminta sekä solmittiin suhteet alan kansainvälisiin järjestöihin. Tärkeä taustayhteisö on ollut Työväen Sivistysliitto, jonka avulla seminaareja järjestettiin. Voionmaan opistolla järjestetyistä kesäseminaareista tuli traditio. Kahdessa ensimmäisessä seminaarissa asetettiin seuran toiminnan tavoitteet aika pitkäksi ajaksi. Muistelen erityisesti Pauli Kettusen toivoneen keskustelua työväen historian tutkimuksen teoreettisista lähtökohdista. Toisaalta koettiin työläisten arkipäivän kokemukset tärkeäksi aihepiiriksi. Sittemmin seuran jäsenmäärä on tuntuvasti kasvanut – aluksi meitä oli vain muutamia kymmeniä, nyt kolmatta sataa. On myös tullut uusia toimintamuotoja, kuten yliopistoissa tutkielmia tekeville järjestetyt vuotuiset seminaarit. Tutkijoiden jälkikasvua ajatellen ne ovat hyvin tärkeitä.
THPTS on toiminnallaan taannut sen, että työväen historian ja perinteen tutkijan ei meidän maassamme todellakaan tarvitse puurtaa työssään yksin.
Kirjoittaja on emeritus professori.
