Hanne Koivisto arvioi Elsi Hyttisen väitöskirjaa: Kovaa työtä ja kohtalon oikkuja. Elvira Willmanin kamppailu työläiskirjallisuuden tekijyydestä vuosisadanvaihteen Suomessa. Turun yliopisto, Kotimainen kirjallisuus 2012.
Kirja
llisuudentutkija Elsi Hyttisen väitöskirjan kohde, Elvira Willman kuuluu 1900-luvun alussa vaikuttaneisiin, sittemmin unohdettuihin kirjailijoihin. Hän oli myös aikansa harvoja naispuolisia työläiskirjailijoita. Willman kirjoitti näytelmiä, joista analyysin kohteena ovat Lyyli, Kellarikerroksessa, Juopa ja Vallankumouksen vyöryssä (kaksi versiota). Hän oli myös lehtikirjoittaja ja osallistui naisten asemasta käytyyn keskusteluun radikaaleilla näkemyksillään. Poliittisesti aktiivina hän päätyi vuoden 1917 jälkeen Venäjälle. Willman ammuttiin Kuusisen klubin murhiin sekaantumisesta vuonna 1925 Moskovassa.
Elvira Willman toimi vaiheessa, jolloin työväenkulttuuri, etenkin työväenkirjallisuus eli nousun kauttaan ja vaikutti merkittävästi työväenluokan järjestäytymiseen ja luokkaidentiteetin tiedostamiseen. Willman korosti, että työväenliikkeen on luotava oma kirjallisuutensa porvarillista kirjallisuutta vastaan, koska tämä jätti ongelmien kuvauksen yksilöiden tasolle. Hänestä yhteiskunnalliset syyt ja yhteydet piti osoittaa kirjallisuudessa, ja taiteen oli annettava toisenlaisen elämän vaihtoehto. Taiteen oli näytettävä, millä keinoin muutos on mahdollinen.
Tutkimuksen tavoitteet
Elsi Hyttisen tutkimuskysymykset ovat: Millaisen prosessin kautta Elvira Willmanista tulee työläiskirjallisuuden tekijä? Millä keinoilla, millä sukupuolen politiikalla hän tekee tekstejä? Millaiseksi hän kuvaa naiset ja miehet, mitä rajataan ulkopuolelle, miten luokka-asema vaikuttaa siihen, miten hahmot liikkuvat kentällä? Mitkä ovat tekstien institutionaaliset kytkökset? Kuka julkaisi, ketkä olivat yleisö ja missä lehdissä arvosteltiin ja keskusteltiin? Hyttisen keskeinen tavoite on ymmärtää, mitä työväenjulkisuudessa toimiminen tarkoitti 1900-luvun alussa, millaisia tekoja siihen osallistuminen edellytti ja millaisia osapuolten välisiä symbolisia kamppailuja käytiin.
Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on Pierre Bourdieun kenttäteoria sekä feministinen strateginen essentialismi, joka kysyy, miten tietyssä tilanteessa toimitaan naisena. Hyttinen avaa näkökulmansa tutkimukseen intersektionaalisen, esimerkiksi luokka-asemaan huomion kiinnittävän feminismin ja queer-feministinen ajattelun ohjaamana. Tarkoitus on hämmästellä ja outouttaa aikakauden binaariajatteluun perustuvia ajattelutapoja ja ymmärtää sitä tilaa, missä Willman joutui liikkumaan kirjoittaessaan naisen asemasta ja kuvatessaan aikakauden ajattelutapaan sopimattomia ilmiöitä, kuten homoseksuaaleja. Olennaista tutkimukselle on, että Hyttinen erottaa toisistaan kirjailijanimen ja historiallisen henkilön. Hän kysyy: kuinka lingvistinen subjekti kytkeytyy materiaalisiin käytänteihin. Toisaalta kirjailijan elämänvaiheillakin on merkityksensä tulkinnassa. Kirjallisuustieteilijänä Hyttinen kiinnittää seikkaperäisesti huomionsa tekstien representaatioihin, juonikonventioihin, toistoihin ja figuureihin.
Monitasoista keskustelua
Hyttisen tutkimuksessa tavoitteet toteutuvat ja Elvira Willmanin työläiskirjailijuus tulee ymmärretyksi paljon laajemmin kuin vain hänen tekstiensä kautta. Aiemmin kirjallisuustieteelliseen tekstianalyysiin keskittynyt tutkija ulottaa nyt analyysinsä koko kirjallisen kentän toiminnan määrittämiseen ja Willmanin sijoittamiseen sen käytänteihin, jotka jokaisen näytelmän julkistamisessa olivat erilaiset. Lukiessaan aikalaisdiskursseja kirjailijan vahvasti omaan aikaansa sidoksissa olleista teksteistä Hyttinen osoittaa kykynsä kontekstualisoida näytelmien ja lehtikirjoitusten teemat. Teoriaa tutkija kuljettaa keskustelukumppaninaan läpi tutkimuksen, se konkreettisesti ohjaa häntä tulkintojen tekemisessä. Ajattelun ja ilmaisun selkeys tekevät tutkimuksesta helposti lähestyttävän lukijan kannalta. Kirjoittaja on läsnä tekstissä persoonallaan, ja tutkimusta lukiessa voi aistia, että sen tekeminen on ollut tärkeää hänen itsensä kannalta. Hyttisen väitöskirjatutkimus on kokonaisuutena tervetullut uusi avaus työläiskirjallisuuden valitettavan vähän tähän mennessä tutkitulle alueelle.
Yhteys ajan yhteiskunnalliseen keskusteluun
Erityisesti Hyttisen tapa sijoittaa näytelmät ja niistä nousevat teemat 1900- luvun alun aikalaiskeskusteluihin on vakuuttavaa. Hän osoittaa, että Elvira Willman otti teoksillaan ja kirjoituksillaan kantaa paitsi työläisnaisten asemaan ja mahdollisuuksiin parantaa elämäänsä myös työväen asuntokysymyksiin, raittiuskysymykseen, modernin ihmisen problematiikkaan, uuden naisen kohtaloon, kirjojen lukemiseen, prostituutioon, tekopyhyyteen, ihmiskunnan degeneraatioon, poliittiseen utopiaan, yhteiskuntaluokkien väliseen eroon, vallankumouksellisuuteen ja sivistyneistönaisen asemaan työväenliikkeessä. Willmanilla oli sivistyneistöstä lähteneenä, kouluja käyneenä ja monipuolisesti lukeneena henkistä pääomaa osallistua erilaisiin yhteiskunnallis-kulttuurisiin keskusteluihin, kun hän pyrki ja myös pääsi työläiskirjallisuuden kentälle. Tällä kentällä hänellä oli myös mahdollisuus käyttää valtaa ja vaikuttaa työläiskirjallisuuden edistämiseen.
Kohti joukkojen kuvausta ja radikalisoitumista
Elvira Willmanin ensimmäisissä näytelmissä yksilöiden kohtalot olivat tapahtumien keskiössä. Vuosien myötä, suurlakon ja sisällissodan kokemusten jälkeen, niihin tuli yhä enemmän luokkasolidaarisuuden ja joukkojen kuvausta. Oikeudenmukaisuuden vaatimus kaikkein köyhimmille korostui. Silti fokuksessa olivat aina yksilöt – eri luokkien edustajat, usein työläis- ja sivistyneistönaiset. Henkilögallerioissa vilahti pari kertaa homoseksuaalikin, joista toinen muistutti julkisuuteen samoihin aikoihin nostettua Oscar Wildea. Homoseksuaalisuutta Willman ei paheksunut, mutta hän paheksui näytelmänsä homoseksuaalisen henkilön harjoittamaa kaksinaismoraalia. Silti taustalla vaikuttanut normi oli heteroseksuaalinen, tulkitsee Hyttinen. Ajateltiin, että täysi kansalaisuus toteutuu vain kun nainen ja mies toimivat yhdessä.
Kellarikerroksessa – näytelmässä (1908) tulee kurjuuden ja rappion kuvauksen ohella esille ajatus tulevasta vallankumouksesta. Hyttinen tulkitsee poliittiseksi utopiaksi ja metaforaksi kohtauksen, jossa kurjat vyöryivät kaduille kellareista ja järjestelmä kaatui. Työläiset ja syrjäytetyt olivat sittenkin uuden maailman suunnannäyttäjiä. Vallankumouksen vyöryssä – nimisten tekstien kahdessa versiossa dokumentoituu aikalaistodellisuus vuonna 1917, tosin vallankumousromanttisin ja uhrimieltä korostavin sävyin. Aseellisessa vallankumouksessa kansaa ja sivistyneistönaista yhdistävät poliittiset päämäärät. Työväenluokan taistelu kuvataan ideologisena kamppailuna. Kiinnostavaa on, että näissä viimeisissä teksteissä yhteiskuntaluokkien rajat kuitenkin säilyvät, niitä Willman ei enää kyseenalaista kuten kirjailijanuransa alussa.
Lukevan työläisen ongelma
Elsi Hyttisen nostaa esiin teemoja, jotka osoittavat Elvira Willmanin olleen tarkkanäköinen oman aikansa ongelmien havaitsemisessa, mutta toisinaan jopa aikaansa edellä. Lyyli– näytelmässä päähenkilönä on työläistyttö, joka pyrkii opiskelun ja kirjojen lukemisen kautta parempaan elämään. Lukeminen erottaa hänet omasta luokastaan ja hän joutuu luokkien väliin. Tytölle ei käynyt näytelmässä hyvin, työväenluokasta ei nainen voinut tuolloisen ajattelutavan mukaan nousta lukemisen avulla. Hyttinen korostaakin sitä, että pelkkä lukeminen näyttäytyy vallankumouksellisena tekona, sillä mitä luetaan – koulukirjoja vai viihdettä – ei tässä tapauksessa ole merkitystä.
Juopa –näytelmään Willman on sijoittanut lukevan miespuolisen työläisen. Tämä lukee saksankielistä käännöstä alkujaan englanninkielisestä teoksesta osoittaen, että kielitaito ja käsitteellisten ajatusten omaksuminen ovat työläisellekin mahdollisia. Lukeminen nähdään avaimena poliittisen tietoisuuden kehittämiseen. Työväenkulttuurin tutkimus on osoittanut, että lukemisen ja oppimisen merkitystä alettiin painottaa suurlakon jälkeen työväenliikkeessä; erityisesti sotien välisenä aikana ja vielä sotien jälkeenkin siihen kiinnitettiin runsaasti huomiota muun muassa opintopiirien toiminnassa. Jenny Pajusen ja Lauri Vileniuksen kaltaiset työläiskirjoittajat ja -kirjailijat ovat 1930- ja 1940-luvuilta esimerkkejä ihmisistä, joiden elämää viitoitti kiinnostus ja rakkaus lukemiseen ja kirjoittamiseen.
Radikaalia naisasiaa
Naiskysymykseen Elvira Willman otti kantaa lehtikirjoituksissaan tavalla, joka toisaalta osui aikakauden suuriin epäkohtiin, mutta rohkeudessaan ylitti työväenliikkeen piirissä vallinneen ajattelutavan. Sen mukaan naiskysymyksen uskottiin järjestyvän itsestään sosialismiin siirryttäessä, Willman sen sijaan nosti sen esille keskeisenä sosialistisena kysymyksenä sukupuolimoraalia käsittelevällä kirjoitussarjallaan. Hyttisen tulkinnan mukaan siveellisyyden käsite oli Willmanille poliittinen, koska sen avulla ylläpidettiin luokkajakoa. Willman vaatikin naisille samoja oikeuksia elää seksuaalisina olentoina kuin mitä miehillä oli. Sukuvietti on luonnollinen, mutta porvarillinen yhteiskunta on järjestänyt naiset hierarkkisesti, eristänyt luokat toisistaan ja alistanut naiset miesten halujen tyydyttäjiksi. Ohjesääntöinen prostituutio tarkoitti yhteiskunnallista hyväksymistä tietyn ihmisryhmän seksuaaliselle riistolle, avaa Hyttinen Willmanin lehtikirjoituksia.
Lukija voi päätellä, että Willman on näkemyksissään jopa rohkeampi kuin myöhemmät työväenliikkeen kannanottajat, esimerkiksi 1930-luvun vasemmistointelligentsian naiset, jotka hekin puolustivat naisen seksuaalisuutta. Willmanin ohjelmaan kuului muun muassa vaatia naisten taloudellisen aseman parantamista jakamalla pääoma tasaisemmin luokkien ja sukupuolten välille. Prostituutiolaitos oli kumottava, valtion oli maksettava tukea avioliiton ulkopuolella syntyneille lapsille, lapsenmurhasta oli langetettava rangaistus myös lasten isälle, prostituoitujen asiakkaat oli leimattava rikollisiksi ja heidät tuli alistaa terveystarkastuksiin. Willman ehdotti kaukokatseisesti myös uuden puhuttelusanan laatimista, joka ei paljastaisi naisen siviilisäätyä. Vaikka hän uskoi sosialismiin naisen aseman parantajana, hän kuitenkin näki naiset ”proletariaatin proletariaattina, köyhälistön kurjalistona.”
Sivistyneistönainen välitilassa
Elsi Hyttisen luonnehdinnan mukaan Elvira Willmanin näytelmissä sosialistinainen kyseenalaistaa yksityisen ja julkisen rajan. Sivistyneistönainen työväenluokassa on luokkien väliin jäävä, ”kulttuurisella ei-kenenkään maalla” toimiva, ja hänen on itse luotava omat norminsa. Willman itse oli tällainen. Vallankumouksen vyöryssä -näytelmässä sosialistinaisen merkitys määrittyi hänen miehensä kautta, mutta Willman kamppaili itse paikkansa työläiskirjallisuuden kentällä. Tässä hänellä oli sivistyneistötaustastaan hyötyäkin. Hyttinen päättelee, että Willmanista saattoi tulla kirjailija nimenomaan siksi, että hän oli luokkastatukseltaan tarpeeksi korkealla. Tutkija painottaa sitä, että Willman kirjoitti nimenomaan sivistyneistönaisena – kuvaajan ja kuvattavan etäisyys on suuri hänen teksteissään. Sivistynyt nainen tarkkailee työväenluokkaa, mutta hierarkkista eroa kirjailija ei tee sivistyneistöammatin ja työläisammatin välille. Hyttinen tulkitsee Willmanin sivistyneistöpositiota gramscilaisittain orgaanisen intellektuellin näkökulmaksi. Tällöin intellektuelli on asettunut avoimesti toimimaan ryhmänsä jäsenenä.
Kiinnostava havainto Hyttisen tutkimuksessa on myös se, että Willman ei tuntenut erityisempää tarvetta oman sivistyneistöidentiteettinsä prosessointiin, toisin kuin seuraavien sukupolvien, etenkin maailmansotien välisen ajan sivistyneistöstä lähteneet vasemmistointellektuellit – kirjailijat ja toimittajat. Näihin työläiset myös suhtautuivat epäluuloisesti juuri heidän yhteiskunnallisen taustansa vuoksi. Eräs asiaa prosessoineista oli Raoul Palmgren.
Työläiskirjailija vai sivistyneistökäännynnäinen
Raoul Palmgrenin uraauurtavat työläiskirjailijatutkimukset ovat Elsi Hyttisen tutkimuksessa lähtötaso, johon hänen on pitänyt ottaa kantaa. Yksi pohdinnan aiheista on ollut, pitääkö sivistyneistöstä lähtöisin olleita kirjailijoita kutsua työläiskirjailijoiksi vai työväenkirjailijoiksi. Hyttinen päätyy luopumaan eron tekemisestä syntyperän perusteella ja käyttää käsitteitä synonyymeinä. Hänelle on syntyperää tärkeämpää se, että kamppailu työläiskirjailijaksi tulemiseksi tapahtuu työläiskirjallisuuden kentällä, johon kaikki osapuolet – kustantajat, kriitikot ja yleisö ovat kiinnittyneet ja jossa kirjailija saavuttaa työläiskirjailijan statuksen. Hyttinen ei usko, että syntyperällä on vaikutusta estetiikkaan tekstejä kirjoitettaessa.
Olisiko niin, että Palmgrenin tapaan tehdä ero syntyperän perusteella vaikutti toisaalta kiinnostus hänen omina opiskeluvuosinaan 1930-luvulla vahvassa nousussa olleeseen sosiologiaan ja toisaalta omiin karvaisiin kokemuksiin työväenliikkeesä ei-työläistaustaisena. Palmgrenin käyttämä sivsityneistökäännynnäisen käsite viittaa myös voimakkaan maailmankatsomuksellisen murroksen kokemiseen marxilaisuuden omaksumisvaiheessa, mikä 1930-lukulaisille oli ominaista, mutta vierasta 1900-luvun alun sivistyneistöstä tulleille naispuolisille työläiskirjailijoille. Tilanne työväenkulttuurin kentällä oli toinen 1900- luvun alussa, kun toiminnan johtoon asettuivat monet sivistyneistöstä tulleet. Pientä epäluuloa sai tosin Willmankin kokea sosialidemokraattisen puoleen taholta. Puolue ei halunnut asettaa häntä eduskuntavaaliehdokkaaksi vuoden 1906 vaaleissa.
Lisäksi Hyttinen löytää Willmanin elämästä muitakin seikkoja, jotka usein yhdistetään intellektuelliproblematiikkaan – esimerkiksi poliittisen häälynnän erilaisten aatteiden välillä ja sen, että kirjailija oli liiaksi kiinnostunut yksilöiden tragedioista ja deterministisistä kurjuuden kohtaloista ollakseen tyylipuhdas työläiskirjailija. Mutta ehkä juuri samat piirteet, tekstien rohkeus ja rajuus saivat aikaan sen, että Willmanista tuli tärkeä vaikuttaja myöhemmille työläiskirjallisuuden kentällä vaikuttaneille.
1900-luvun alun erityisluonteen havaitseminen on ylipäätään tärkeä pitää mielessä Willmanin kirjailijuuden ymmärtämiseksi. Elsi Hyttinen painottaa sitä, että työväenkulttuurin kenttä oli vasta syntymässä. Samaan aikaan kun ensimmäiset työläiskirjailijat kirjoittivat teoksiaan, luotiin myös työväenkirjallisuuden kentän normeja ja sisältöjä. Työväenkulttuuria ei ymmärretty keinoksi kohota yhteiskunnan hierarkiassa ylöspäin vaan takana oli ajatus, että kulttuuri kuului myös työväenluokalle. Työväenluokkaa kutsuttiin yleisöksi, sen toivottiin tiedostavan oma asemansa ja voimansa kulttuurin avulla, Hyttinen kirjoittaa. Prosessi jatkui, ja 1930-luvulla Raoul Palmgren kumppaneineen aloitti kulttuurin kansallistamisen työväenluokan käytettäväksi, kuten esimerkiksi Suuresta linjasta voi lukea. Kiinnostavaa on, että jo ennen häntä Willman etsi Kalevalasta virikkeitä työväenjohtajan ideaalille – puhdasmieliselle ja sitoutuneelle. Kalevalasta tulikin yksi työväenkulttuuriin siirrettävä elementti.
Monenlaisille lukijoille
Elsi Hyttisen persoonallista, rohkeaa ja varmaotteista väitöskirjaa voi lukea monella tavalla. Olen avannut sitä työväenkulttuurin, työväenkirjallisuuden ja työväenhistorian näkökulmasta ja painottanut tutkimuksen monia kontekstikehiä. Positioni on ollut kulttuurihistorioitsijan, ja olen esitellyt tutkimuksesta niitä puolia, joissa kirjallisuuden- kulttuurin- ja historiantutkija jakavat yhteisiä intressejä. Työläisnaisia ja työläisnaiskirjailijoita tutkitaan muuallakin. Keskusteluhteyttä voisi jatkossa löytyä esimerkiksi Kirsti Salmi-Niklanderin, Elina Kataisen ja Jaana Torninoja-Latolan tutkimuksiin ja artikkeleihin.
Kirjallisuustieteellinen tutkimus voi inspiroida historiantutkijaa esimerkiksi tekstianalyysin mahdollisuuksilla. Hyttisen tutkimus osoittaakin, miten jokainen tutkija on selkeästi kiinni oman aikansa teoreettis-metodisissa keskusteluissa. Siinä, missä Palmgren tulkitsi Willmanin erään näytelmän yksilön ensimmäisen persoonan käytön suoraviivaisesti osoitukseksi omaelämäkerrallisuudesta, näkee Hyttinen hienovireisempiä tulkintamahdollisuuksia – ne voivat olla myös fiktiivisen tekstin monimerkityksisiä halkeamia. Lukija oppii paljon laajasti asioihin perehtyneeltä tutkijalta. Esimerkiksi Hyttisen esittelemät käsitteet ”arkistokuume” – Derridan näkemyksin ja ”anekdootti” – Barthesin biografeemin merkityksin ymmärrettyinä ovat tärkeitä oivalluksia yksilöä tutkittaessa.
Hyttisen vahvasti teoreettinen kirjoitusote kiinnostaa varmasti myös naistutkimusta seuraavia. Queer -feministinen lähestymistapa, jossa hän etsii tekstissä piileviä, marginaalin ja keskiön tuottamiseen käytettyjä mekanismeja, avaa näkymän 1900-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan. Siinä heteroseksuaalinen normi ja luokka-ero ovat vallitsevia, ja niitä murtavat voimat ovat marginaalissa. Voidaanko kysyä, onko muutoksen mahdollisuus niissä kuitenkin jo orastamassa. Hyttinen nostaa esiin brittiläisen kulttuurimaterialismin ja Raymond Williamsin, jonka mukaan vallitsevat, jäänteenomaiset ja orastavat kulttuurimuodostelmat käyvät jatkuvaa kamppailua keskenään. Tässä kamppailussa myös kirjallisuuden representaatiot jäsentävät ja merkityksellistävät ihmisille maailmaa heidän ympärillään ja vievät eteenpäin ajatusta muutoksen mahdollisuudesta.
Hanne Koivisto
Elsi Hyttinen: Kovaa työtä ja kohtalon oikkuja. Elvira Willmanin kamppailu työläiskirjallisuuden tekijyydestä vuosisadanvaihteen Suomessa. (Luettavissa ja ladattavissa pdf:nä)
Maat, metsät, tehtaat
History Workshops were annual forums held between 1967 and 1994. They were devoted to the study and development of ‘history from below’ for use as a weapon in left-wing political campaigns.