Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura – The Finnish Society for Labour History

Raoul Palmgren: Joukkosydän I – II. Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus. Porvoo – Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö 1966. 566 + 544 s.  Blogimme Klassikkosarjan kolmas kirja-arvio kirjoittajana Kati Launis.

Mikä on se suomalaisen työväentutkimuksen klassikko, jonka kirjallisuudentutkija ensimmäisenä noukkisi hyllystä käteensä? Vastausta ei tarvitse kauaa pohtia. Etsimättä mieleen tulee Raoul Palmgrenin kaksi laajaa teoskokonaisuutta Joukkosydän I–II. Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus (1966) sekä Kapinalliset kynät I–III. Itsenäisyysajan työväenliikkeen kaunokirjallisuus (1983–1984).

Kaksiosainen Joukkosydän, johon kirjoituksessani keskityn, on kansiin koottu Suomen vanhan työväenliikkeen (1895–1918) kirjallisuuden historia. Palmgren nostaa teoksessaan esiin kymmenittäin kirjailijanimiä, jotka useimmille nykyihmisistä sanovat kovin vähän tai eivät mitään. Kaarle Halme, Arvid Mörne, Sointulan ihanneyhteiskunnan johtajat Matti Kurikka ja A. B. Mäkelä, Elvira Willman, Yrjö Sirola, Hilda Tihlä, Konrad Lehtimäki ja Kasperi Tanttu kuuluivat kaikki työväenliikkeen kirjailijakaartiin. Joukko oli satapäinen: Suomessa oli sisällissodan kynnyksellä noin 150 työväenkirjailijaa, joista lähes kahdeksankymmentä julkaisi omia teoksia.

Teoksen nimi, Joukkosydän, on työväenliikkeen tunnetuimpiin runoilijoihin kuuluneen Kössi Kaatran julkaisematta jääneen runokokoelman nimi. Se viittaa oivaltavasti tutkittavana olevan ilmiön keskeisiin tunnuspiirteisiin: yhteisöllisyyteen ja tunnepitoiseen aatteellisuuteen. ”Kaiken kaikkiaan”, kirjoittaa Palmgren esipuheessa:

(…) on kysymys kirjallisuus- ja aatehistoriallisesta kokonaisuudesta, jonka  persoonalliset taiteelliset huiput ovat tosin harvalukuiset, mutta joka kollektiivisessa     runsaudessaan ja ideologisessa yhtenäisyydessään on kirjallisuudessamme  ainutlaatuinen ja ilmeisesti koskaan toistumaton ilmiö, heijastuma työväenliikkeestä sen dynaamisimman joukkovoiman ja väkevimmän aatteellisuuden vaiheessa.

Tiedon aarreaitta

Vastikään satavuotisseminaarissa juhlittu Raoul Palmgren (1912–1995) oli monipuolisen elämäntyön tehnyt mies. Hän oli kirjallisuuden professori, kirjastonjohtaja, toimittaja ja kriitikko, jota arvostettiin yli puoluerajojen. Palmgren oli mukana lähes kaikissa 1930-luvun kulttuurisissa ryhmittymissä, kuten Tulenkantajissa, Kiilassa ja Akateemisessa Sosialistiseurassa. Hän toimi Vapaan Sanan päätoimittajana ja loi vasemmistolehdistön linjaa tunnuslauseenaan ”Tosiasiat ovat parasta propagandaa”. Tämän jälkeen hän toimi Kemin kirjastonjohtajana ja vuodesta 1968 kirjallisuuden professorina Oulussa.

Kaksiosainen Joukkosydän ilmestyi väitöskirjaa Työläiskirjallisuus (1965) seuraavana vuonna, joskin työ oli esipuheen mukaan pantu alkuun jo 1939. Joukkosydän koostuu kirjailijoittain tai kirjailijaryhmittäin nimetyistä luvuista. Ensimmäinen osa sisältää laajan johdannon ja tämän jälkeen 1890-luvun kirjallisten tienraivaajien (muun muassa Esa Paavo-Kallion ja Matti Kurikan) esittelyn. Tätä seuraavat routavuosien uudet nimet työväenliikkeen kirjallisuudessa, sellaiset kuin Yrjö Mäkelin, Hilja Liinamaa-Pärssinen ja Kössi Kaatra. Lopuksi esittäytyvät suurlakkovuosien uudet kirjailjat: Kaarle Halme, Ture Janson ja Amerikkaan siirtyneet Santeri Mäkelä, Aku Päiviö ja Moses Hahl.

Teoksen toinen osa esittelee työväenkirjailijat suurlakkovuosista vuoden 1918 sotaan. Ensimmäisessä luvussa ovat mukana muun muassa Hella Wuolijoki, Kaarlo Uskela ja Konrad Lehtimäki. Toinen luku tuo valokeilaan sota- ja vallankumousvuosien kirjailijat Algot Untolan, Jali Joutsenen ja Kasperin Tantun.

Palmgrenin teos on tieto- ja detaljipaljoudessaan tutkijan aarreaitta. Pedantti, pikkutarkka tekotapa voi tosin tuntua rasittavalta tai sitten ei. Joka tapauksessa teos on työtä karttamattoman tutkijan tuotos, sillä Palmgren on käynyt läpi valtavan aineiston ja kartoittaa sitä perinpohjaisesti. Häntä ei syyttä kutsuttu ”yhden miehen tutkimuslaitokseksi”. Tarkkuus näkyy siinä, miten hän taustoittaa aihettaan laajalti 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun alun yhteiskunnallisiin tapahtumiin, työväenliikkeen sivistystoimintaan ja aatemaailmaan. Se näkyy pitkissä, seikkaperäisissä kirjojen juonireferaateissa, joista nykylukijan on helppo poimia teosten keskeisiä teemoja.

Palmgren myös kiinnittää tutkimansa ilmiön, työväenkirjallisuuden, Suomen kirjallisuuden ”punaiseen loimeen”. Tämä Juhani Aholta lainattu ilmaus tarkoittaa kansankuvauksen yhteiskuntakriittistä linjaa, joka lähtee kirjoittamattomasta kirjallisuudesta ja kulkee Aleksis Kiven ja Minna Canthin kautta työväenkirjailijoihin. Työväenkirjallisuuden synty saa siten ympärilleen kontekstin, johon se kiinnittyy.

Tekotavan pedantti ote näkyy myös loppuviitteiden valtavassa määrässä. Oma Joukkosydämeni on tarralaputettu nimenomaan loppuviitteiden kohdalta. Niissä on valtava määrä arkistoihin, lehtiin ja aikalaishaastatteluihin pohjaavaa tietoa, jonka käsiin saaminen nykytutkijalle olisi joko mahdotonta tai vaatisi huomattavasti pidemmän ajan kuin yksikään projekti nykyään kestää. Palmgren tiedosti urakkansa laajuuden itsekin, sillä jälkisanoissa hän omistaa teoksen vaimolleen ja lapsilleen ja lupaa ”katuvin mielin”, että ”en vastedes enää kirjoita näin paksuja kirjoja; en ainakaan ihan lähiaikoina”.

Yksi klassikouden piirre, niin vaikeasti kuin ne ovatkin määritettävissä, on se, miten teos kestää aikaa. Miten se kestää uusia lukukertoja, uusia teoreettisia paradigmoja, toisenlaisia, monenlaisia ”lukulaseja”? Joukkosydämen arvo on nimenomaan tarkassa dokumentoinnissa sekä kirjallisuushistorian marginaaliin jääneen ilmiön ja unohdettujen nimien esiin nostamisessa. Kun teosta katsoo nykylasein, kritisoitavaakin löytyy. Voi pohtia sitä, olisiko joku muu kuin kirjailijoittain etenevä lähestymistapa tuonut ilmiön ja erityisesti sen yhteisöllisyyden paremmin esiin. Entä oliko naispuolisia työväenkirjailijoita todella vain kymmenen? Tämä määrä naisnimiä nimittäin löytyy teoksen 167 kirjailijanimeä sisältävästä indeksistä.

Työväenkirjalija Elvira Willmania tutkinut Elsi Hyttinen puolestaan on nostanut esiin ongelmat, joiden eteen joudutaan, kun määrittelyn lähtökohdaksi otetaan kirjailijan tausta. Väitöskirjassaan Työläiskirjallisuus (1965) Palmgren nimittäin asettaa työläiskirjailijalle tiukan kriteerin: hänellä tulee olla köyhälistöläinen alkuperä.Tällöin käsitteen ulkopuolelle rajautuisivat esimerkiksi kolme tunnetuinta naisnimeä – Hilja Pärssinen, Elvira Willman ja Hilda Tihlä – jotka tulivat työväenkirjallisuuden kentälle sivistyneistön piiristä. Joukkosydämessä on mukana sekä köyhälistötaustaisia ”työläiskirjailijoita” että sivistyneistötaustaisia ”käännynnäisiä”, jotka ovat omaksuneet työväenliikkeen ideologian. Kirjailijan tausta pysyy kuitenkin edelleen tärkeänä määrittelyn kriteerinä. Hyttinen kysyy aiheellisesti, voiko autenttista köyhälistökokemusta koskaan jäljittää ja voiko se toimia työläiskirjailijan kriteerinä. Hänen mukaansa työläiskirjailijaksi voi lukea ne kirjailijat, jotka (taustasta riippumatta) tekevät eroa porvarilliseen kirjalliseen kenttään ja toimivat nimenomaan työväenliikkeen kirjallisella kentällä.

Työväenkirjallisuus nyt

Vanhan työväenliikkeen kirjallisuus ei ole Palmgrenin jälkeen ollut erityisen suosittu aihepiiri kirjallisuudentutkijoiden keskuudessa ennen kuin aivan viime vuosina. Poikkeuksena on Aimo Roininen, jonka teos Kirja liikkeessä. Kirjallisuus instituutiona vanhassa työväenliikkeessä (1895–1918) (1993) on laaja esitys työväenliikkeen kirjallisuuskäsityksistä. Toki muutkin tutkijat ovat sivunneet aihepiiriä tai tutkineet työväenkirjailijoiksi luettavia kirjailijoita.

Notkahdukseen on varmasti monia syitä. Luokkaproblematiikka ylipäätään ei kuulunut tutkimuksen suosikkiaiheisiin 1960–1970-lukujen ”kulta-ajan” jälkeen. Nythän hiljaisuus on murtunut, ja luokka kiinnostaa jälleen sekä yhteiskuntatieteilijöitä että humanisteja ja on muutenkin ajankohtainen, poliitikkojen puheissa ja sanomalehtien palstoilla toistuva aihe. Työväenkirjallisuuden poliittisuus – sillä sitähän se pääosin on, fiktion muotoon kirjoitettua ja työväenaatteelle tyypillistä herraviharetoriikkaa hyödyntävää politisointia – on myös saattanut karkottaa tutkijoita. Lisäksi metodi, lukutapa, vaikuttaa: sadan vuoden takaista työväenkirjallisuutta tutkivan olisi hyvä olla kiinnostunut kirjallisuudesta ensisijaisesti historiallisessa mielessä, aikansa kulttuurisena ilmiönä, mikä rajaa osan tutkijoista pois. On myös mahdollista, että Palmgren teki työn niin perusteellisesti kahdessa teossarjassaan, että aihe on tuntunut jollain lailla sinetöidyltä.

Viime aikoina on kuitenkin tapahtunut muutosta, ja työväenkirjallisuus on palannut kartalle. Työväenkirjallisuuden päivä -tapahtuma on järjestetty Tampereella jo kahtena vuonna (http://www.tkm.fi/tkp/). Tutkijoista Kirsti Salmi-Niklander on nostanut esiin (niin ikään Palmgren oppaanaan) Kössi Ahmalan ja Kasperi Tantun elämää ja tuotantoa ja heidän toimintaansa Helsingin sosialidemokraattisen nuorisoseuran epämuodollisessa Decamerone-klubissa. Elsi Hyttinen puolestaan on tutkinut Elvira Willmanin elämää ja kirjallista tuotantoa.

Uuden mielenkiinnon työväenkirjallisuutta ja -kulttuuria kohtaan voi liittää tutkimusmaailmassa tapahtuneisiin muutoksiin, kuten arjen historiaa ja luokkaa kohtaan virinneeseen intoon. Historiaan kohdistuvassa tutkimuksessa ”pienellä” (kuten naisilla, arjella ja työväellä!) on nykyisin väliä. Arkistoihin unohtuneita kirjoituksia ja uusia aineistoja on nostettu esiin, ja luokan rinnalle valokeilaan on nostettu muita eron tekijöitä, kuten sukupuoli.

Oma kiinnostukseni työväenkirjailijoita ja Joukkosydäntä kohtaan juontaa juurensa projektiin ”Kuviteltu kansa, kuviteltu sivistyneistö” (http://kuviteltukansa.utu.fi/), jossa tutkimme 1900-luvun alun kansa ja sivistyneistö -suhteita. Kiinnostuin siitä, mitä työväki itse sanoi itsestään, kun pääsi oman kirjallisen instituutionsa myötä ”ääneen”. Innostuin erityisesti runoilija Hilja Liinamaa-Pärssisestä, jonka vankilassa kangasriepuihin kirjoitettuja runoja päädyin tutkailemaan Työväen Arkistoon. Tutkin Ruotsiin sisällissodan jaloista paenneen Kössi Kaatran tuotantoa ja matkasaarnaaja, työväenaktiivi Esa Paavo-Kallion merkillistä elämää ja lähinnä omakustanteina ilmestynyttä tuotantoa. Kaikkien näiden (eriasteisesti) unohdettujen kirjailijoiden tutkimiseen Joukkosydän tarjosi runsaasti tietoa ja langanpäitä, joita lähteä seuraamaan.

Joukkosydän kuuluu siinäkin mielessä klassikko-osastoon, että tätä työtä ei kukaan tule tekemään uudelleen. Teos on aikansa tuote, monipuolinen ja uraauurtava teos, välttämätön ja väistämätön tutkimus jokaiselle työväenkirjallisuuden historiasta kiinnostuneelle tutkijalle. Teos on tärkeä myös eräänlaisena kirjallisuuden vastahistoriana. Palmgrenin Joukkosydän avaa maailman, joka on ollut vaarassa tallautua kansakunnan kaappien päälle nostettujen ”suurten” kirjailijanimien jalkoihin.

Kati Launis